Reborned

Blääh... "From ashes he shall rise!" Olen jälleen kerran pahoillani, tällä kertaa syy johtuu harkitsemattomasti ilmoittamastani lopettamispäätöksestä, jonka tein. En aio lopettaa. Mietin ja pohdin asiaa paljon ja ymmärsin, että olen ottanut viimeaikoina tämän bloggauksen hieman liian vakavasti. Olen luonut itselleni jotain käsittämättömiä paineita tämän koko homman suhteen. Käsittämätöntä p askaa. Loppupeleissä ajateltunahan kirjoitan tätä omaksi ilokseni, joten mitä järkeä koko hommassa on, jos liikaa stressaa tms. Jokatapauksessa en lopeta, siirryn vain hieman rennompiin aiheisiin ja kirjoitan vapaammin, ainakin näin ensi alkuun.

Vaikenin, jotta he kuuntelisivat minua.
Kaaduin, jotta tietäisin
miltä tuntuu nousta ylös.
Käytin maskia, jotta he näkisivät kasvot,
jotka miellyttävä heitä.
Heräsin yöllä, jotta näkisin pelon.
Satutin itseäni, jotta muut 
eivät joutuisi kärsimään.

Menin vesisateeseen, jotta ihmiset
eivät erottaisi kyyneliä kasvoiltani.

Siinä ihan näin esialkuun runonpätkä niistä lukuisista runoista, joita olen blogihiljaisuuteni aikana raapustellut. Helvetin hyvä idea muuten laittaa tuollainen itse keksitty runonpätkä aina postauksen alkuun, mitäs pidätte ideasta? Jokatapauksessa ajattelin tässä postauksessa ihan vaan kirjoitella niinkin yksinkertaisesta ja tylsästä aiheesta, kuin: Mitä minulle kuuluu?

Minulle kuuluu erittäin hyvää. Eletään vuotta 2012, maailman lopusta ollaan selvitty ja kahdeksantoistavuotta täytetty. Miksipä siis valittaa!? Olen lukion kolmannella luokalla ja sekin on kohta jo puolessa välissä. Lukionkäynnille ei kuitenkaan loppua ole vielä näkyvissä, sillä valitsin aikoinaan reitin, jonka seurauksena käyn lukion neljässä vuodessa. En kadu sitä, sillä suunnittelin asiat hyvin tarkkaan, itselleni sopivaksi. Aloin myös pelamaan jääkiekkoa sarjassa, SoPa:n riveissä vuoden tauon jälkeen. Siinä onkin yksi isoimmista syistä miksi en ole tehnyt aiemmin tätä postausta. Nyt joku kysyy: "No miten se nyt tähän liittyy?". Liittyy hyvin olennaisesti, sillä minulla on 4 kertaa viikossa treenit, jotka kestävät 1krt/50min + viikonloppuisin peli tai kaksi. Aikaa ei aina löydy tietokoneella istumiseen, kun tuohon yhtälöön lisätään vielä koulu ja salilla käyminen.

 Olen erittäin ylpeä siitä, että sain otettua itseäni niskasta kiinni, pääsin jäähallille ja vedin luistimet jalkoihin! Miksi? Nooo...kesän aikana pidin ns. massakuuria ja taukoa urheilusta. Kun pituuskasvupyrähdys on jo tapahtunut, alkaa ns. leveyskasvupyrähdys, joten urheilu ei ole paha vaihtoehto tuohon ongelmaan. Ei tuo edellämainittu syy ollut ainoa sellainen miksi aloin taas pelata. Kun istun hikisten jätkien kanssa vaihdossa, pukukopissa tai luistelen verenmaku suussa jäällä, tunnen olevani siellä missä minun pitääkin olla.  Kun meinaan haljeta naurusta jollekkin erittäin paskalle jutulle, tai kun oksennus meinaa tulla reenien jälkeen - silloin tunnen eläväni. 

Kaikesta tuosta päätellen voisi kai sanoa, että elämä rullaa kivasti eteenpäin!

Mitä kaikkea olemme menettäneet, kun olen ollut postaustauolla: Aina niin ihanan syksyn, "isoja" ajankohtaisia ja ei niin ajankohtaisia asioita, talventulo lappiin jne. Älkäämme kuitenkaan murehtiko niistä menetetyistä, vaan nauttikaamme asioista jotka ovat tulossa! Asioista, kuten joulu, UV jne...

Nyt, kun olen kokeknut uudelleensyntymisen blogissani, on kai reilua, että valaisen hieman mitä kaikkea siistiä on tulossa! 

Näin aluksi olen ajatellut, että kirjoitan ainakin yhden postauksen siitä, että millainen on pelireissu SoPa:n riveissä. Otan siis teidät mukaan jollekkin tulevalle pelireissulle ja saatte elää sen kanssani tekstin muodossa aamusta iltaan! Kenenkään pelaajien nimiä en aio mainita, mutta yritän kuvailla heitä siten, että jokainen tunnistaisi sieltä itsensä. 

-Toivon, että saan tehtyä valmiiksi postauksen, jonka takia meinasin lopettaa koko homman.

-Saatan julkaista yhden omista novelleistani.

-Fiilistellään joulua/UV:ta!

-Mietteitä ajankohtaisista ja ei niin ajankohtaisista asioista

+ paljon muuta!

Uskon, että saamme viettää vielä paljon hienoja hetkiä tekstieni parissa (toivon niin). Toivottavsti lukijani eivät ole vielä hylänneet minua, laittakaa siis kommenttia, jos sielä ruudun toisella puolella on vielä joku! Se antaa merkityksen tälle hommalle, antaa intoa ja inspiraatiota jatkaa kohti uusia jännittäviä seikkailuita! (< mitä helvettiä?) :D Hyvää loppuviikkoa ja viikonloppua kaikille!

Nyt saattaa olla niin, että lopetan...

"e"


Tuon verran jäi tekstiä luonnoksestani, jota olin työstänyt noin 2 viikkoa. Yhteensä noin 24h. Noin muutama sata sanaa, videoita ja kuvia katosi bittiavaruuteen tuosta noin vaan... Olin juuri saamassa postaustani valmiiksi, kunnes painoin jotain nappia, minkä seurauksena koko postauksen teksti katosi ja jäljelle jäi vain "e".  Kyseessä oli laajin ja kattavin postaus, jonka olen koko blogi historiani aikana tehnyt, jota ei enään ole. Tippa meinaa tulla vitutuksesta linssiin... Jos joku tietää pystyykö luonnoksen poistettua tekstiä tallennuksen jälkeen palauttamaan, olisin enemmän kuin kiitollinen!
Saattaa olla, että lopetan tämän hienon harrastuksen tähän, sillä olen menettänyt pari lukijaa ja uusia ideoita/motiivia uuden postauksen aloittamiseen ei ole.
Haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette pysyneet mukanani alusta tähän päivään saakka ja teitä, jotka olette matkan varrella mukaan tulleet. Arvostan sydämeni pohjasta teidän tukeanne ja arvostustanne tekstejäni kohtaan! Blogin pitäminen on ollut minulle hyvin avartava ja kasvattava kokemus. Olen oppinut tiettyjä asioita ihmisistä ja asioista, oppinut arvostamaan joitakin asioita uudella tavalla. Blogin pitäminen ja tekstien jakaminen on antanut minulle mielihyvää ja auttanut selviämään vaikeiden elämänvaiheiden yli. En kadu sitä, että aloitin bloggaamisen, mutta saattaa olla niin, että minusta ette tule enään tässä blogissa kuulemaan...mutta kuten sanottua, ihmeitäkin voi tapahtua.

Kaikella kunnioituksella ja arvostuksella teitä kohtaan rakkaat lukijani.
-Tero

Ihminen=Jumala?

Juups, hei vaan kaikille taas. < öö mitä helvettiä? Joo, olen tässä jonkin aikaa pohdiskellut uuden postauksen aihetta. Selailin aiempia postauksiani ja löysin postauksen, jossa pyydän teitä antamaan toiveita tulevien postauksieni suhteen. Sieltä löysin pari hyvin mielenkiintoista ehdotusta ja mielikuvitukseni alkoi laukkaamaan, kuin vanha kunnon ratahevonen. Arvoin mielessäni mistä toiveesta tekisin tulevan postauksen ja päädyin tulevaan. Lueskelin blogihistoriani ensimmäisiä postauksia ja vertasin niitä nykyisiin - huomasin järkytyksekseni tasomuutoksen. En ole varma kumpaan suuntaan se lopulta kallistuu, kaipa se on jokaisen henkilökohtainen mielipide. Kesäloman aikana olin harvinaista laiskempi tekemään ylipäätänsä mitään, joten postauksissa ei ollut juurikaan mitään ihmeellistä. Nyt kuitenkin ajattelin, että otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan edes tämän yhden postauksen ajatuksella ja hieman vakavammalla naamalla.

Mikä on nykypäivän yhteiskunnassa tärkeää ja arvostettavaa? Suuri omaisuus? Ihmisarvot? Valuutta? Sosiaaliluokka? Mikä on nykypäivän maailmassa tärkeää ja arvostettavaa? Vastaus on hyvin yksinkertainen - samat edellämainitut asiat. Aikojen saatossa ihminen on tehnyt itsestään jumalan, ravintoketjun huipun. Nykypäivän ihminen muokkaa luontoa sekä eliöitä mielensä mukaan, tehden täten itsestään myös luontoäidin. Ihminen yrittää jatkuvasti tehdä maailmasta parempaa paikkaa elää, samalla tuhoten sitä. Lopulta ihminen hukkuu omaan viisauteensa, tuhoaa itsensä lisäksi kaiken muunkin.

Mikä OIKEASTI on nykyään tärkeää? Minkä pitäisi olla tärkeää? Vastaus on jokapuolella - ilmasto, luonto, järvet, joet meret... Nuo asiat mahdollistavat elämisen maassa. Jos ne säilyvät, eläminen on mahdollista myös jatkossa. Miksi sitten turmelemme noita edellämainittuja asioita jatkuvasti? Emmekö halua antaa jälkikasvullemme mahdollisuutta elää, kuten me olemme eläneet? Kuten aiemmin mainitsin: "Ihminen yrittää jatkuvasti tehdä maailmasta parempaa paikkaa elää." Kysymys kuuluukin: Kenelle? Onko maailma parempi paikka, kun joku päättää kaataa sademetsiä, tuhoten näin eläinten elintiloja, -eliöitä, -eläimiä ja pahentaen ilmastonmuutosta? Entä parantaako jätteiden ja kemikaalien laskeminen vesistöihin maailmaa, kun lopputulos on vesistöiden saastuminen?  Vastaus on jokaisen ihmisen oman harkintakyvyn tulos. Joku voisi vastata tähän hienosti vaikka näin: "Tekomme ovat välttämättömiä ihmisten jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisen kannalta". Puhuttaessa ekosysteemistä, puhutaan ihmisistä ja eläimistä. Ihminen on luonut itselleen erityisaseman ekosysteemissä, ihminen tuhoaa toiminnallaan muita ekosysteemejä voidakseen tyydyttää omat tarpeensa. Lopulta ihminen on kuitenkin eläin siinä missä muutkin nisäkkäät.
Palaataanpas aiemmin esittämääni kysymykseen: "Kenelle? Ihminen tekee jatkuvasti maailmasta "parempaa" paikkaa itselleen. Seurauksena saattaa olla jonkin eliölajin totaalinen häviäminen, mutta se sallittakoon, sillä onhan maailma taas parempi paikka meille. Miksi meillä on oikeus vedellä naruja, joihin kenelläkään maanpäällä ei pitäisi olla oikeutta? Lukuisista tutkimuksista huolimatta emme voi tietää seurauksia kaikkivaltiaana luontoäitinä toimimisesta. Luonto on ainoastaan oikeutettu noihin naruihin, se on ainoa, joka pystyy ylläpitämään ekologista tasapainoa maailmassa. Todistusainestoa yltää aina yli 4 miljardin vuoden taakse maailman historiassa.
Jos kerta "maaemo", "luontoäiti" pitää huolen siitä, että maalla on tulevaisuus, miksi me yritämme tehdä maailmasta parempaa paikkaa? Ensin ihminen tuhoaa jotain "parantaen" maailmaa, väittäen, että tällä ei ole tuhoisia seurauksia tulevaisuudessa. Kun tiede kehittyy, huomataan, että 100 vuotta sitten tehdyn "parannuksen" jälkivaikutukset ovat tuhoisia. Parannetaan siis lisää maailmaa! Kaikki tämä vain, jotta meillä olisi kaikkea ja vähän lisää.

Wikipedian tarjoama näkemys ihmisen ja ekosysteemin suhteesta: "Ihminen eroaa kahdella tavalla muista lajeista suhteessaan ekosysteemeihin. Hän pystyy halutessaan tuhoamaan ekosysteemejä sekä myös hallitsemaan niitä tekniikallaan. Ihminen on koko historiansa ajan pyrkinyt hankkimaan riittävästi ravintoa ja muita tarvittavia voimavaroja, jotta se on pystynyt elämään erilaisissa ekosysteemeissä. Ongelmana on aina ollut säilyttää ihmisten omien tarpeiden ja ekosysteemien tasapaino."

Olen ollut aina hieman kriittinen "green peace" tyylisiä järjestöjä kohtaan. Monistakin syistä, esimerkiksi: Maailma on ylikansoittumassa kovaa vauhtia. On itsestään selvä asia, että luonto ei pysty tarjoamaan ravintoa ja elintilaa kovin suurelle määrälle ihmisiä. Eläimiä ja kasveja täytyy jalostaa, jotta ravintoa pystytään tarjoamaan suurelle määrälle ihmisiä. Jalostus  toiminta on usein hyvin kyseenalaista ja epäympäristö ystävällistä. Mutta jos todella haluamme syödä sitä pihviä, niin on se lähes pakollista. Joissakin asioissa ekosysteemin ja ihmisten tarpeiden välinen tasapaino ei ole mahdollista. Ahneus on asia mihin ihminen pystyisi vaikuttamaan ja vähentämään aiheuttamaansa tuhoa, mutta kuten historia meille opettaa: Liian monissa tapauksissa, valta sekä ahneus sokeuttavat ihmisen arvostelukyvyn.

Viimeaikoina arvostukseni luonnonsuojelu järjestöjä kohtaan on noussut huomattavasti, he tekevät arvokasta työtä, jonka vaikutuksista saamme nauttia, emme ainoastaan me, vaan myös jälkipolvet. Eilen YLE1 esitti todella mielenkiintoisen dokumentin Norjalaista lohta Chilestä. Kyseessä hyvin avartava ja kattava dokumentti ajankohtaisesta asiasta, suosittelen lämpimästi! Kyseisen pätkän voit katsoa edellämainitusta linkistä. Dokumentissa kyseenalaistettiin epäsuorasti WWF:n toimintaa. Arvostukseni kyseistä järjestöä kohtaan väheni huomattavasti nähtyäni tuon dokumentin. Ymmärsin, että kaikki ei ole siltä miltä näyttää ja, että korruption rappeuttava koura yltää noinkin hyvään toiminnallaan pyrkivään järjestöön. Jokainen mieltäköön asian, kuten haluaa, mutta oma mielipide on se, että tekstiä pitää lukea rivien välistä, jotta pystyy ymmärtämään sen todellisen viestin.

Itse en ole mikään kiihkoilija tämän ympäristönsuojelu-asian kanssa. Enkä todennäköisesti aio ryhtyä mihinkään konkreettisiin, maailmaa mullistaviin toimiin, sillä, kuten kaikkitietävä historia opettaa: Kun yksi paha kuolee, kolme syntyy sen tilalle. Jokainen ymmärtäköön kyseisen vertauksen kuten haluaa. Näistä asioista pitää puhua ja pienillä teoilla, joita yksilötasolla teemme on vaikutuksia suuriin kokonaisuuksiin, pitäkäämme se mielessä.

Miksi itseäni kiinnostaa nämä asiat? Miksi pidän niitä tärkeinä?
Harrastan kalastusta, se on loistava harrastus, josta en luopuisi mistään hinnasta. Aivan viimevuosina olen pannut merkille hyvin huolestuttavan asian. Jokavuosi kalakanta pienenee ja saaliit jäävät vähäisiksi. Vanhat konkarit päivittelevät, että: "Toista se oli ennen, kalaa tuli niin paljon, että ei meinannu jaksaa kantaa kotia niitä... Nyt hyvä jos paistikalat saa." Mistäköhän tällainen johtuu? Tottakai syitä on monenlaisia, vesivoimalaitokset, saastuneet vedet...ilmastonmuutos?  Tähänkin ilmiöön liittyy kuitenkin hyvin voimakkaasti yksilö ja hänen toimintansa. Puhdas maalaisjärki kertoo meille, että jos ei ole emokaloja ei ole poikasiakaan. Jos joka kerta, kun käy kalassa, ottaa mukaan kaikki saamansa kalat, on selvää, että sillä on vaikutuksia kalakantaan. Ymmärrän hyvin vanhoja ihmisiä, jotka ihmettelevät ja pitävät pelleilynä kalan päästämistä vapaaksi, saatua sen rannalle. Ennen vanhaa, kun ruoasta oli oikeasti pulaa ja ihmiset näkivät jopa nälkää, pyydystetty kala syötiin, eikä ala-, tai ylämittoja tunnettu. Ihmisillä ei käynyt mielessäkään kalan päästämistä vapaaksi, sillä kala on ruokaa siinä missä leipäkin.
Jotenkin minun on hyvin vaikea uskoa, että nykypäivän Suomessa tai muuallakaan länsimaissa olisi niin suuri pula ruoasta, että harrastus mielessä kalastusta harjoittavan henkilön olisi otettava kaikki kalat siksi, että saa ruokaa syödäkseen. Itse en harrasta kalastusta siksi, että saan kalaa ruokapöytään tai, että saan vietyä ruokaa perheelleni. Harrastan sitä aivan muista syistä. Kunnioitan usein kalalajeille asetettuja ylä- sekä alamittoja. Niitä ei ole asetettu kalamiesten kiusaksi, vaan siksi, että kalakanta säilyy.   Jos todella haluan ottaa kalaa syötäväksi, otan sen kokoisia kaloja, joita kyseisessä vesistössä on paljon. Käsitys siitä, että mitä suurempi kala on, sitä järkevämpää se on tappaa, on väärä. Jos vesistöstä katoaa kaikki suuret ja vanhat emokalat, vaara kalakannan kääpiöitymiselle on suuri. Lisäksi suuret emokalat omaavat suuren vastuun vesistön kalalajien tulevaisuudesta.
Valikoivan kalastuksen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa ehdotonta C&R kalastusta. Olen ilokseni huomannut, että yhä useammin joen varrella törmää henkilöihin, jotka päästävät saaliskalan takaisin vesistöön. Omalla paikkakunnallani ja uskon, että melko laajalla alalla Suomea, valikoivaa kalastusta pidetään omituisena ja sitä vieroksutaan. Ystäväpiirissäni suurin osa, vieroksuu valikoivaa kalastusta. Jotkut jopa aidosti ihmettelevät tyrmistyneinä kalan vapauttamista. He kyseenalaistavat kyseistä toimintaa ja sanovat, että: "Kyllä kala pitää ottaa, jos sen saa ylös..." Ja, kun kysyn hyvin yksinkertaisen kysymyksen: "Miksi?"- vastaus jää melko monesti uupumaan. He ovat tuota mieltä todennäköisesti traditioista ja mieltymyksistä, jotka ovat periytyneet juurikin pitkältä historiasta, ajoista, jolloin ravinnosta oli pula.
Monet ennakkokäsitykset turmelevat hyvään pyrkiviä asioita, niin myös valikoivassa kalastuksessa. Ei C&R kalastusta harrastava henkilö välttämättä päästä kaloja, koska ei pidä kalasta ruokana. Tai, että hän haluaisi jotenkin erottua massasta. Kyseessä on hyvin yksinkertainen ja järkevä syy: "Halutaan taata, että kalaa riittää pyydettäväksi myös jälkipolville, jotta hekin saavat nauttia tästä hienosta harrastuksesta."

Voisin jatkaa tästä aiheesta loputtomasti, mutta tämä riittäköön. Viljelin tähän postaukseen runsaasti kysymysmerkkejä, sillä en halua kertoa mitään faktoja, vaan laittaa teidät ajattelemaan ja pohtimaan asioita. Toivottavasti se myös laittoi miettimään asioita, valintoja ja tekoja. Hyvää loppuviikkoa kaikille!

Karigasniemi raport...eikö hetkonen?

Jepjepjep jees. Nyt viime postauksesta on taas vierähtänyt jokunen tovi, joten uusi postaus on paikallaan. Olen siirtänyt tämän postauksen tekemistä joka kerta tyyliin: "Teen sen sitten huomenna...". Tänään kuitenkin päätin, että on hieno asia, jos saisin edes aloitettua tämän mammuttimaisen postauksen tämän päivän aikana. Kello on nyt 22.07 ja parin lonkeron jälkeen fiilis tämän tekemiselle olisi vähintäänkin hyvä. Muuuutta... Pikkuveljellänikin olisi lähes epätoivoinen tarve päästä toteuttamaan omaa taidettaan koneelle. Hyvin itsekkäänä, mutta myös toisia ajattelevana ihmisenä tein kompromissin veljeni kanssa, jonka seurauksena hän sai olla koneella sovittuun aikarajaan saakka sekä hieman sen ylikin. Se ei ilmeisesti olisi riittänyt hänelle, mutta arvostan sitä, että sopimuksista pidetään kiinni, joten en päästänyt häntä koneelle. Jokatapauksessa>>>

Minulla olisi todella paljon asiaa ja asioita joista olen suunnitellut kirjoittavani. Ideoita, joita haluaisin toteuttaa. Teimme kuitenkin nuoremman pikkuveljeni kanssa reissun Karigasniemelle-Inarijoelle, joka on käytännössä sama joki, kuin Tenojoki, mutta kulkee tietyn pätkän tuolla kyseisellä Inarijoki nimellä. Ajattelin siis, että kirjoittaisin tuosta reissusta raportin. Reissumme kesti 4 vuorokautta, muutamia muistiinpanoja sekä videoita lukuunottamatta tulen kirjoittamaan tuon reissun ulkomuistista, joten mitään liian tarkkoja yksityiskohtia tai kellonaikoja on lähes turhaa odottaa, olen pahoillani. Noista ideoista vielä sen verran, että on ainoastaan hieno asia, että noita ideoita on, sillä emmehän halua piinaavaa blogihiljaisuutta SAFCQ blogissani nähdä?:) Varsinkin nyt, kun ankea arki on jälleen edessä. Emme tietenkään! Tarvitsemme iloisia ja valoisia hetkiä elämiimme, vaikka sitten lukemalla kilometrilakuakin pidempiä postauksia, joita teille aina silloin tällöin aina tarjoilen.

Itse asiaan>>

Perjantai 27.7.-12

Edellisiltana sain ilokseni kuulla, että vanhempani aikoivat lähteä mökille yöksi. Fiilis oli katossa. Kotibileet?!?! Ehkei. Periaatteiden miehenä tunnettu Tero, eli minä, ei sellaisia bileitä tule koskaan vanhempiensa kotona näkemään. Negatiivisia puolia on liian paljon enemmän, kuin positiivisia tuollaisissa bileissä talonomistajalle. Siispä ei. Mutta itselläni oli huippu fiilis, sillä olin pakannut tavarat terassilleni valmiiksi kuluneen päivän aikana (26.7), eikä huomena olisi aikaista herätystä, sillä kalastuslupa astuu voimaan vasta klo 17.00, eli turhan aikaisin paikalla oleminen tietää ainostaan piinaavaa odotusta. Ostin itselleni pari lonkeroa sekä alkosta salmiakin makuista likööriä. Tuo kyseinen likööri kantaa nimeä Royal Salmiakki. Voin luvata käsin rinnan päällä, että en enään IKINÄ osta ko. likööriä. Kyseinen sheibe maistui kyseisellä hetkellä ukinselältä, joten jouduin käymään norjan kielisen keskustelun WC-pöntön raikastimen kanssa loppuillasta. HYI! Kielillä puhumisesta huolimatta ilta oli hyvin rauhallinen sekä rentouttava. Pikkuveljeni kutsui yhteisen ystävämme Miran meille saunomaan. Saunoimme ja itse kulutin iltani PS1 Tekkeniä tykittäen. Pääni löin tyynyyn illan/aamun
pikkutunneilla.
Vanhempani saapuivat kotiin n.klo 11.00. Itse en jaksanut vielä herätä, sillä olin suunnitellut, että lähdemme liikkeelle klo 14.00. Yritin siis väkisin nukkua vielä tunnin verran, onnistuin siinä moitteettomasti. Nousin ylös sängystä (nuoremman pikkuveljeni sängystä), en ole aivan varma miksi nukuin siinä, mutta uni maitti jokatapauksessa. Hyvien yöunien jälkeen vedin 5 buranaa naamaan... en oikeasti.  Oloni oli lievää huteruutta lukuunottamatta yllättävänkin hyvä! Söin Activia joqurtin, jotta rectumi suoltaa ripulia niin saatanasti tulevan reissun aikana! Pihalla seisoi Wolkswagen Transporter, eli suomeksi sanottuna 3 paikkainen pakettiauto, jolla reissu olisi tarkoitus toteuttaa. Meidän taloudessamme on kaksi autoa Gran Vitara, sekä ko. paketti auto. Listasin ennen auton valintaa -/+ puolia noista autoista. Pakettiautossa voi yöpyä=ilmaista. Pakettiautoon menee Dieseliä=halvempaa. Pakettiauto kuluttaa vähemmän bensiiniä=halvempaa. Pakettiautoon mahtuu kaikki tarpeellinen sekä ei niin tarpeellinen. Näiden lisäksi mielestäni ajettavuus on hieman mukavampi, mitä maasturissamme.
Pakkasin siis tavarat pakettiauton peräosaan. Mukaan laitoin kaksi patjaa, makuualustat, makuupussit sekä tyynyt, tyynyt joissa on lakanat päällä tietenkin! Kello lähenteli uhkaavasti kahta, joten söimme lounaan, jonka äiti meille valmisti. Ruoka oli todella hyvää ja siinä maistui suola, jota äiti oli rakkaudella siihen reilusti laittanut! En kuitenkaan pystynyt syömään paljoa, sillä olin niin täpinöissäni tulevasta reissusta. Käynnistin auton ja nostin kytkintä, tottakai kaasua hieman samalla painaen, sillä kaikkihan tietävät, että kyseinen: "Nostaa kytkintä" on järjetön sanonta. Sanonnan pitäisi kuvata liikkeelle lähtemistä, mutta kulkuneuvohan vain sammuu, jos nostaa pelkkää kytkintä? Jokatapauksessa, pikkuveljeni katsoi kaiho silmistään loistaen taakse jäävää kotia sekä äitiä, joka heilutteli kättään pihalla. Itse katsoin kiihko silmistäni loistaen asfalttia, joka johtaisi meidät lohien valtakuntaan!
Matka alkoi hienosti, vatsani oli hieman jännityksestä (eilisillasta) sekaisin, mutta auto rullasi eteenpäin moitteettomasti. Pysähdyimme Sodankylässä, sillä käväisin ostamassa hieman ohramallasta Lidlistä. Jatkoimme matkaa samalla apinoiden herkkua popsien, eli banaaneita. Huomasimme harmiksemme hyvin pian matkan alettua, että radion huono kuuluvuus autossa oli miinus puoli, jota en ollut listannut. Noh, onneksi matkan varrella oli paljon poroja, huutelimme siis hävyttömyyksiä noille koparajaloille, tästä saimme jotain sairasta ajanvietettä matkalle. Joka kerta poron tepastellessa tiellä hiljensimme vauhtia tottakai, sen lisäksi aukaisimme ikkunan ja huusimme kisuroille jotain mistä saimme mielihyvää. Sairasta? Porojen kasvoilla loisti "Nyt vittu oikeasti"-ilme. Ilme, joka kertoi, että heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Alkoi vituttaa. Pysähdyimme Saariselällä ja vähäisestä lompakon sisällöstä huolimatta minun oli pakko ostaa jokin levy, jotta psyykkinen puoleni ei romahtaisi piinaavassa hiljaisuudessa. Asioimme "Kuukkeli" nimisessä elintarvike-liikkeessä. Kaupasta poimin "Yö" nimellä vielä tänäkin päivänä kulkevan suomalaisen yhtyeen kaksi levyä. Nuo levyt olivat vanhaa tuotantoa, "punk" settiä=täyttä paskaa! Kahdella levyllä oli kaksi hyvää kappaletta. Noh, jouduin pulittamaan noista ainoastaan 10e, joten ei hätää.
Jatkoimme matkaa Ivaloon, jossa olisi tulevana lauantaina jotkut helvetin "Vesicrossit". Voi herranisä! Muutama kelkka ajaa joen yli ja koko kylä villiintyy? Halvat on rahvaalla huvit... Jokatapauksessa, ohitimme Ivalon nopeasti ja saavuimme melko pian Inariin. Pysähdyimme syömään Scan Burgeriin. Sisällä olevat ihmiset katsoivat minua hieman epäilevän näköisesti, kun heiluin kamera kädessä siellä. Kamera kädessä siksi, koska olin päättänyt tehdä reissusta videon. Söimme maittavat rasvaiset herkut sisuksiimmi ja jatkoimme eteenpäin. Noin 30km 4-tietä ja vasemmalle. Päädyimme tielle, joka johtaisi meidät Karigasniemelle. Tunsin olevani siellä missä pitääkin, sillä tie muistutti vuoristorataa. 10% nousuja ja laskuja oli useita kappaleita tuon matkan aikana.
Matka sujui rauhallisesti ja saavuimme määränpäähämme. Ahh, pieni pohjoinen kylä ja silta, joka johtaa Norjaan, kyllä kelpaa! Ensimmäiseksi suunnistimme Kalastajan Majatalo nimiseen hotelli/ravintola/kapakkaan. Emme ryyppäämään tällä kertaa, vaan ostamaan lupia. Kokemus oli hyvin avartava, sillä olin ensimmäista kertaa elämässäni baarissa, jossa puhutaan norjaa jo kello 18.30, huhhuh! Saimme luvat ja suuntasimme kalastuspaikalle-Pahakoskeen. Vettä alkoi sataa, joten vaihdoimme kalastusvermeet päälle osittain auton sisällä. Pikkuveljeni jätti kalastukseen soveltuvat housunsa kotiin, joten hän kalasti koko tuon 4 vuorokautta kollege housuissa. Lämpötila kävi välillä melko lähellä nollaa ja vettä satoi, mutta hän taisteli urheasti kollege housut jalassaan? Hurja äijä!
Aloitimme kalastuksen kello 20.00. Vesi oli hieman toivottua korkeammalla. Lohet hyppelivät tarmokkaasti, mutta ei... 5 tunnin kalastuksen jälkeen usva oli laskeutunut ja kylmä alkoi kalvaa minun lisäksi myös Kollari-Pikkuveljeäni. Kalastimme ahkerasti aina klo 1.00 saakka, tuloksetta.
Ajoin autoni ampumaradan kohdalle, joka sijaitsee noin 200 metriä Pahakosken yläpuolella. Teippasin puiden väleihin kuivatustelineitä vaatteille, laitoin vaatteet niihin roikkumaan ja kömmin sisälle "asuntoautoon". Voin sanoa, että tuntui käsittämättömän hyvältä kaataa pari olutta sisuksiin ja maata lämpimän makuupussin sisällä, alla pehmeä patja ja päällä katto! Pikkuveljeni nukahti, kuin se kuuluisa tukki. Itse seurasin hieman perässä, mutta pääsin, kuin pääsinkin määränpäähämme eli Höyhensaarille.

...Ähhh, ei tästä tule vittuakaan, anteeksi ruma sana. Lievässä humalassa, selvinpäin, illalla, päivällä, aamulla, mutta ei... Inspiraatio tämän tekemiseen on totaalisesti kadoksissa. Pidän itse aina kirjoittamisen rajana sitä, että lopetan silloin, kun homma ei ole enään hauskaa. Nyt se ei todellakaan sitä ole. Fiilis on sama, kuin kirjoittaisi äidinkielen kirja-esitelmää kirjasta, jonka on lukenut ala-asteella.

Jokatapauksessa. Reissusta emme saaneet lohta. Kalastimme kolme vuorokautta=80e lupiin. Kahluuhousuissani oli 100 000 000 reikää. Ei mitään hajua mistä ne olivat ilmestyneet, mutta tunteen voin kertoa. Kuvitelkaa tilanne, kun sataa vettä. Olet viettänyt lähes koko päivän kahlaten hyisessä virtaavassa vedessä. Kahluuhousuissasi on ollut reikä, jonka seurauksena lahkeesi ja sukkasi ovat märkänä. Päätät päivän jälkeen vaihtaa jalkaasi kuivaa tavaraa. Vaihtovaatteetkin ovat märkiä... Okei, no laitat tavarat kuivaan, mutta mihin?! Kun ulkona sataa vettä ja sisällä ilma ei kierrä riittävästi?! Siinä hieman tunteitani tuon neljän vuorokauden ajalta. Ei reissu silti yhtä vitutusta ollut. Reissu oli suurimmaksi osaksi todella mukava. Vesisateesta ja märistä vaatteista huolimatta nautin siitä kaikesta todenteolla!
Sunnuntaina tarkoitus oli, että vuokaamme maanantaiksi mökin, jotta voimme viettää rauhoituspäivää lämpimässä kämpässä ja, jotta ennen kaikkea saamme tavaramme kuivaan! Noh, sunnuntaina parkkeerasimme automme kävelymatkan päähän Karigasniemen keskustasta. Lähdimme illalla kylille! virhe... Kävimme kaupassa ja yhdellä paikallisessa. Lähdimme tuolta baarista tyhjin taskuin pois. Vanha viholliseni, Kulta Jaska vei kullat tällä kertaa. Seuraavana yönä emme nukkuneet mökissä. Kyllä, nukuimme autossa, se tuntui jotenkin paremmalta vaihtoehdolta rahattomalle. Soitin pari kertaa äidilleni ja sain jonkin verran rahaa ja selvisimme reissun loppuun.
Nuuskani loppuivat jossain vaiheessa reissua, joten jouduin kuluttamaan rahojani sekä terveyttäni röökiin. Matkalla kotiin pidimme tupakkitaukoja 20km välein. Pääsimme kuitenkin kotiin ja kello oli tuolloin 1.00.
Istuin kotona saunassa, ai että! Sanoin kuvailemattoman hyvä tunne istua lämpimässä saunassa, samalla hieman kylmää keppanaa sisuksiin kaataen. Olimme kotona. Jostain syystä tuntui, kuin olisin ollut koko reissun ajan kotona. Mieleeni muistui Sodankylän Info pysäkin kartta, jonka alareunasta tupakkitauolla luin erään lauseen: "Home is inside your head." Reissu oli päätepisteessään.

Olen hyvin pahoillani tästä. En viitsinyt poistakaan tätä tekstiä, sillä kulutin tämän tekemiseen jonkin verran aikaa elämästäni, joten...Mutta joo, tein reissusta melkein tunnin pituisen dokumentti videon, elokuvan? En aio lisätä sitä tänne, sillä se veisi liikaa aikaa vähäisestä kesälomastani, jota vielä viikon verran on jäljellä. En myöskään jaksa lisäillä kuvia tänne, sillä ne ovat melko laaduttomia, koska keskitin lähes kaikki kuvaus resurssini elävän kuvan tallettamiseen. Tämä on todennäköisesti viimeinen reissu-päivitys toistaiseksi. Nauttikaa, kärsikää, olkaa onnellisia, ottakaa kaikki irti kesästä, kun sitä vielä on jäljellä! Hyvää loppuviikkoa ja loppulomaa  kaikille!

Päätös lepää käsissänne

Kesä, wuhuu! Joo tuota itsellänikin on loistava kesäfiilis tälläkin ko. hetkellä. Olen myös löytänyt itselleni loistavimman tavan fiilistellä sitä, etenkin reissuja, joita olen tehnyt ja tulen tekemään. Elikkä kirjoittamalla raportteja noista reissuista. Se on todella mielenkiintoinen ja  hauska tapa elää noita reissuja uudelleen. Jos totta puhutaan nautin niiden kirjoittamisesta todella paljon!
Nyt haluankin siis kysyä teiltä, teiltä, jotka luotte teksteilleni merkityksen lukemalla ja kommentoimalla niitä, että: Haluatteko lukea niitä tästä blogista? Koska olen miettinyt, että tekisinkö ihan oman blogin niitä varten? Että vituttaako teitä se, kun näette, uuden postauksen, tyyliin: "Ei helvetti, Tero on taas tehnyt tylsän reissupäivityksen..."? Itse nautin niiden tekemisestä ja tulen tekemään niitä jatkossakin, se on varmaa. Ainoa muutos tulee olemaan se, että julkaisenko ne täällä, vai toisessa, uudessa blogissa? Päätös lepää teidän käsissänne! Hyvää viikonloppua kaikille!

Suomujoki 6.7-8.7

("Nämä sinun postaukset alkaa aina: "Joo, jaa jee, elikkä, noniin, siiispäjne" ystäväni sanoi lukiessaan viime postaustani, joka oli "raportti" Tenon reissusta. Joten, miksei aloittaa tämäkin postaus vanhalla ja hyväksi koetulla tavalla!)
Jes jes. Tosiaankin, porukat piti ilmeisesti tuosta Tenon reissu raportista, joten päätin ilahduttaa teitä tekemällä uuden "raportin", mutta tällä kertaa ilman lainausmerkkejä, eli kyseessä on raportti. Sanokaamme tätä raportiksi, sillä reissusta saimme jopa kalaakin! Teimme siis viikonlopun mittaisen tripin Suomu-joelle, joka tunnetaan jättiläismäisistä, lähes ilmiömäisen suurista luonnon taimenistaan, jotka kuitenkin meiltä jäivät tällä kertaa pelkäksi haaveeksi. Suomujoki-for real

6.7.-12 Perjantai

Aamulla herätessä ymmärsin, että vanhuuden vaivat eivät tule yksin. Kello oli vasta 10.30, mutta useankaan kyljen kääntämisen jälkeen kipu selässä ei hellittänyt. Noh, vittuako siinä sitten tyhjää makaamaan- kahvikuppi naamaan, nikotiinia suoniin ja naamakirjaan lukemaan, kuinka joku on taas herännyt pää kipeänä aamulla. Loistava päivä taas tiedossa! Tuota loistavaa päivää ei kuitenkaan tulisi tänään kulutettua lukemalla noita erittäin mielenkiintoisia tilapäivityksiä, jotka antavat minulle lähes euforisen nautinnon. Tuon loistavan päivän tulisi tänään tuomaan reissu pohjoiseen,
Suomujoelle.
Suunnittelimme siis ystäväni kanssa viime viikonloppuna, melko varovaisesti, mutta tositarkoituksella reissun tuolle kyseiselle joelle. Ilmojen lämmetessä kotona lähes trooppisiin lukemiin tuon reissun toteuttaminen varmistui-pohjoisemmaksi oli päästävä!
Pakkasin tavarat yllättävän nopeasti lähtövalmiiksi. Tällä kertaa kaikki ylimääräinen painolasti tuli jättää pois, kuten tietokone, kahvinkeitin, mikroaaltouuni jne. koska leiripaikalle olisi sellainen puolen kilometrin kävelymatka. Pakkasin tavarat autoon suurinpiirtein vatupassin avulla, jotta pieninkin ilmarako pienessä Vitarassamme tulisi tavarasta täyteen. Onnistuin mielestäni loistavasti! Työnarkomaani, kiireinen, aina oikeassa mielestään oleva, loistavan kuvamuistin omaava ystäväni saapui meille, laitoimme hänenkin tavarat autoon ja aloitimme matkan teon. Aloitin matkanteon hieman leukapystyssä, sillä koin, että olin onnistunut auton pakkauksessa lähes moitittavan hyvin. "Son Tero taas pakannu auton, hahhah!" oli ystäväni kommentti. Vedin aurinko lasit silmilleni ja menin nurkkaan häpeämään.
5 hengen Vitarassa oli kolme persettä. Minä, ystäväni ja pikkuveljeni (nuorempi pikkuveli tällä kertaa). Pysähdyimme ostoksille Sodankylässä: Alko>Lidl>Harjus-Sportia>K-Market(Rabatti)>Torikioski(Grilli) ja ei muuta, kuin 4-tietä pohjoiseen! Pistin grammariin hiljattain saaneen kokoelma levyni, "Kaikkien aikojen juomalaulut". Vieressä istuva ystäväni päätti toteuttaa levyn teemaa käytännössä-viikon luontoääni oli todellisuutta kerta toisensa jälkeen. Kyllä se sihahdus on sitten nautinnollista kuultavaa, varsinkin, kun on kuskina! Sano "Hep!", jos tiedät tunteen!
Pysähdyimme Saariselälle hakemaan paikallistodistukset ja kahvit. Paikallistodistukset haimme mistäpä muualtakaan, kuin Koti-Pizzasta! Kyseinen pizzeria sijaitsee Saariselän huikeassa, lähes infernaalisiin mittakaavoihin kasvaneessa ostoskeskus...olikhan se Siula? Jokatapauksessa noiden todistusten jälkeen ystäväni suuntasi matkansa pizzeriaa vastapäätä sijaitsevaan elintarvikeliikkeeseen. Ihmettelin - mitä helvettiä kuiten vielä ruokakauppaan?! Sitten huomasin lapun kaupan ikkunassa...Lapinkulta oli tarjouksessa. Noh, tarpeeksi hyvä syy heräteostokseen.
Joimme vielä kahvit... Emme oikeasti edes juoneet, ystävälleni tuli vaan ilmeisesti pakottava tarve päästä kuluttamaan rahansa pelikoneisiin. Kun olimme laittaneet rahamme hyväntekeväisyyteen, jatkoimme matkaa. Pian pääsimme Kuutuan tielle, soratie, jota tulisi ajella vielä sellainen 40-50km. Sisälläni jo kauan aikaa asunut Marcus Grönholm meinasi päästä vapaaksi, ajaessani sellaista 80km/h tuota kyseisestä mutkaista tietä. Lievä hätäjarrutus pysähdyksiin asti, poroja.  Yksi poro kääntyi katsomaan minua, poron ilme kertoi kaiken..."Nyt vittu oikeasti...". Marcus Grönholm kaivoi itsellensä kuopan ja meni sinne häpeämään.
Kalja maistui ystävälleni ja autossa haisi reponen. Kaikki tietävät miltä tuntuu istua siellä selvinpäin, alkoi olla kiire, polte oli kova. Marcuskin ymmärsi kiireen ja kurkkasi varovaisesti kuopastaan. Mieleen muistui poron ilme - se siitä. Olimme ajaneet suurinpiirtein 30km ja risteyksiä ja haaroja alkoi ilmetä tiessä epämiellyttävän paljon. Yritin muistella setäni neuvoja: "vasemmalle, oikealle, sitten vasenta koko ajan". Vai oliko se sittenkin toisinpäin? Eteen tuli Y-haara. Vasemmalle haarautuvan tien vieressä oli kyltti, joka ilmoitti, että 14km päästä silta olisi poikki. Naurahdimme ja totesimme, että ei ainakaan tuonne, eli siis oikealle!  Ajoimme jonkin matkaa ja eteen tuli T-risteys. Mietimme päämme puhki, että kumpaan suuntaan. Tulimme lopputulokseen, että vasemmalle. Ajettuamme sellaisen 20 kilometriä, huomasimme, että silta ei ollut poikki... Olimme kiertäneet 20 kilometrin lenkin ja palanneet takaisin Y-haaraan. Kutsuimme tuota lenkkiä, "maisema kierrokseksi". Eli T-risteyksestä oikealle!
Useiden reitin selvennys puheluiden jälkeen aloimme olla oikeilla jäljillä! Vanhalta viinalta haisevan ystäväni neuvoista ei ollut juurikaan hyötyä, sillä 100 metrin välein hänen kommentti oli: "Nyt näyttää tutulta!" sitten sen jälkeen: "Nyt näyttää oikeasti tutulta!". Noh, jokatapuksessa löysimme, kuin löysimmekin perille. Yhteisen panostuksen avulla! Auto pois käynnistä ja viikon luontoääni oli todellisuutta myös omalta osaltanikin, helpotus! Sidoimme tavarat itseemme kiinni, kuin ravintolan naulakkoon ja aloitimme patikoinnin kohti leiripaikkaa. Vaikka matkaa ei ollut, kuin noin 200-500m, voin sanoa, että niinkin hyvä kuntoisella nuorella miehellä, kuin minulla, meinasi tulla hiki (melkein). Pääsimme leiripaikalle, valmistimme ruoan, pystytimme teltat(pienien vaikeuksien jälkeen) ja aloitimme fiilistelyn laavulla. Päätimme, että aloitamme kalastuksen vasta seuraavana päivänä, sillä kello oli sen verran paljon.

Tie kaukaisuuteen.

Siinä oli vasta pikkuproidin kantamukset!

Yön pikkutunneilla saimme vieraan, kuukkelin!

7.7.-12 Lauantai

Ai, että on mahtavaa herätä teltasta vieressä lipluttavan puron ääneen! Kello oli jo paljon ja todellisuudessa heräsin matalalla äänellä käytyyn  keskusteluun, joka kuului laavulta päin. Odotin, että ylisosiaalinen ystäväni heräisi ja menisi jututtamaan kavereita, sillä itsestäni ei kovin innokkaaseen keskusteluun juuri kyseisellä hetkellä löytyisi miestä. Pikkuveljeni veteli vielä hirsiä, joten nousin ja aloin laittamaan vaatteita päälle. Ryömin ulos teltasta hieman nolostuneena, sillä kello oli jo 13.00 ja olimme vielä nukkumassa. Viimeyönä/aamuna valvoimme noin 6.00 saakka, joten en ollut uskoa silmiäni katsoessani ystävääni, joka kävi innokasta keskustelua noin keski-ikäisen herran kanssa. Ystäväni oli, kuin joku helvetin talk-show ohjelman juontaja? Kyseli herralta kuulumisia ja naamalla oli ilme, jonka perusteella hän olisi maailman virkeimmällä tuulella. Samaan aikaan omassa päässäni, joku vitun maahinen ilmeisesti räjäytteli dynamiittiä. Kyseinen herrasmies lähti ja keskustelu päättyi, samaan aikaan odotettu tapahtui - ystäväni kulissit kaatuivat ja kasvoilla loisti jälleen tuttu ja turvallinen "Mitä vittua on tapahtunu?"-ilme. Hetken jo pelkäsin, että ystäväni tölkissä ollut herkku olisi ollut jotain hieman ohramallasta laimeampaa.
Teimme sääskien karkotus tulet, valmistimme päivällistä ja söimme hyvät sapuskat. Samalla puhelimeni viestin merkki-ääni soi. Ei helvetti, mieleen muistui edellis yö/aamu. "Lähetänkö tämän viestin sille, hahaha?". Ei siitä sen enempää, enkä uskaltanut tarkastella noita viestejä sen tarkemmin. Päivän suunnitelma oli selvä: Pakkaisimme sopivasti tavaraa reppuihin ja suuntaisimme alas jokea, kohti Suomunköngästä. Itse laitoin kalastusvehkeet päälleni ja asensin kaksi perhovapaa pyynti kuntoon. Toisessa pintasiima ja kuulapää larva. Toiseen vapaan intteri-siima ja hieman isompi streameri. Ystäväni aloitti pakkaamisen ja, koska hänen kalsari+t-paita varustus ei näyttänyt kalastukseen soveltuvalta, päätin itsekkäästi käydä kokeilemassa suvannosta harreja. Pikkuveljeni oli jo pelipaikoilla, mutta suvannossa loikkivat kalat eivät olleet kiinnostuneita hänen perhoistaan. Kahlasin noin vyötärön syvyyteen, jotta yltäisin heittämään pintakäynteihin asti. Kalat olivat hyvin nirsolla päällä, vaihtelin pintaperhoja, kuin Räikkönen tallia (aika paska vertaus). Laitoin siimaani Parachute Adamsin ja harria alkoi nousta. Kerkesin saada 3 C&R noin 35cm harjusta, ennen kuin ystäväni huuto alkoi jo särkeä korvia - "LÄHETÄÄÄN JO!"
Tarkoituksena oli, että menomatkalla kävelemme jokivartta samalla hieman kalastellen. Pikkuveljeni sekä ystäväni heittelivät virveliä, tuloksetta. Itse, jo kauan aikaa sitten virvelini myynyt kaveri, heittelin perhoa. Huomasin pintakäyntejä noin joen keskiosassa. Heittäminen oli todella hankalaa, sillä takaheittotilaa ei ollut ja pusikot rannalla tekivät rullaus/spey heitot lähes mahdottomiksi toteuttaa. En antanut periksi. Improvisoin ja sain perhoni lentämään haluttuihin pituuksiin asti, lähes täydelliseen paikkaan, aivan pintakäyntien yläpuolelle. Vesi oli kirkasta ja polaroitujen aurinkolasieni avulla pystyin paikallistamaan harjuksen sijainnin. Löysin oikean perhon ja lopputulos oli 45-50cm harjus.
Jatkoimme patikointia könkäälle. Vatsani alkoi hieman kurnia, joten päätin toteuttaa ystäväni neuvoa - "Jos on näläkä, niin kannattaa juua kaljaa". Helpotti!
Noin 4-5km patikoinnin jälkeen saavutimme Suomunkönkään. Näimme rannalta savut, joka oli merkki leiripaikasta. Meitä vitutti. Kävelimme leirin ohi ja näimme siellä jotain, minkä olisimme voineet jättää näkemättäkin - Jalokahvia. Leiripaikan omistaja kalasti rannalla ja jututimme häntä tovin. Hänen kertomuksensa antoivat lisää intoa kalastukseen. Jatkoimme hieman alaspäin, jossa sijaitsi tulipaikka. Aloin tehdä tulia, samalla pikkuveljeni sekä ystäväni lähtivät kalastamaan. Söimme ja teimme muutamat laskut. Kalaa ei näkynyt, pieniä harreja lukuunottamatta. Kävelimme vielä hieman alaspäin, itse könkäälle. Voin sanoa, että näky ja tunnelma siellä, veti miehen hetkeksi hiljaiseksi. Miehen korkuisia kuohuja ja niin kova ääni, että piti huutaa vieressä olevalle henkilölle asiansa. Tunnelma oli loistava! Kiitos ystävälleni, jonka aloitteesta päätimme käydä katsomassa ko. paikkaa.
Palasimme ylemmäksi, kalapaikoille. Kalastimme jonkin aikaa, mutta kalojen koko sekä niiden huono saatavuus ei innostanut meitä. Istuimme ystäväni kanssa rannalle, avasimme oluet ja pohdimme tilannetta. Nuoruuden energiaa täynnä oleva pikkuveljeni taisteli ihailtavasti perhovapa kädessään joen rannalla, tuloksetta. Emme osanneet odottaa seuraavaksi tapahtuvaa. Leiripaikan omistava, nuori mieshenkilö käveli luoksemme rannalle kädessään jallu-pullo. Keskustelimme jonkin aikaa ja jallu-kierros oli todellisuutta. Siirryimme hänen leirilleen ja noin 2 tunnin keskustelun jälkeen lähes kaksi jallu-pulloa koreilivat tyhjyydellään. Ystäväni puhe alkoi sammaltaa sen verran pahasti, että päätin alkaa puhumaan lähtemisestä kohti omaa leiriämme. Jallua tarjonneen miehen kertomukset hänen neljästätoista koirasta antoivat lisää aihetta poistumiselle paikalta. Ystäväni ymmärsin nonverbaalisen viestimiseni ja aloitimme matkan kohti leiriämme, eli Harrinmukkaa. (Jallua tarjonnut henkilö, jos luet tätä: Kiitos vielä kerran!) Matka leirille sujui lähes moitteetta. Hyvien juttujen ja railakkaan naurun saattelema matka leirille tuntui lyhyeltä. Pikkuveljeni oli nääntymäisillään, joten teimme kunnon ruoan ja aloitimme fiilistelyn. Oma olotilani ei ollut kehuttava, sillä huussissa käynti antoi aihetta huolestumiseen. Parin tunnin jälkeen olo kuitenkin parantui ja ilta jatkui. Joka kerta, kun söimme, paistoimme mukaan paketillisen makkaraa. Lähes joka kerta yksi makkara jäi yli, joten kuukkelit pitivät meille mukavasti seuraa samalla syöden tuota jämä-makkaraa. Loistava malli btw! Kalastus ei yöllä enään juurikaan kiinnostanut, joten päätimme keskittyä kuukkelin syötittämiseen.

Allekirjoittaneen harjus.

Matkalla Suomunkönkäälle.

Koskea...

ja kuohuja.

 

Liian pitkään metsässä ja mieli alkaa tekeen Grillin lihistä.

Legendaarinen The Kuukkeli! (Sanoinhan, että se osaa nuo mallin hommat!)

8.7.-12 Sunnuntai

Tällä kertaa herätyksessä oli havaittavissa intti meininkiä. Kello soi ja ystäväni pomppasi ylös, kuin koko illan maitoa juoneena. Ihme kaveri, jumalauta! Itse makasin viimeiseen asti makuupussissani, ainoa asia, mikä häiritsi, olivat sääsket, jotka tunkeutuivat telttaan pikkuveljeni aukaistessa oven. Taistelin vastaan - pipo silmille, huppu päähän=ei pitäisi löytyä paljasta ihoa! Oli pakko nousta siinä vaiheessa, kun sääsket alkoivat syödä sormenpäitä... Ystäväni oli jo purkamassa telttaansa, kun ryömin ulos omastani. Valuin laavulle ja istuin sääskitulille.
Ystäväni sai purettua oman telttansa ja aloitti kalastuksen suvannossa yhdessä pikkuveljeni kanssa. Oma telttani komeili yhä pystössä, tiesin mikä oli edessä.  Noin tunnin pohtimisen ja kikkailun jälkeen olin yllättänyt itseni. Teltta oli purettu ja pussissa! (Huom! Kyseessä ei ole normaali kupoli-teltta, vaan hieman isompi, eteisellä varustettu sellainen.)  Pikkuveljeni ja ystäväni olivat syöneet jo ennen alettuani purkamaan telttaa, joten sain ruokailla itsekseni. Söin ja puin kalavarusteet päälle. Aloitin kalastukseni streamereillä. Edellisyönä, noin kello 5 aikoihin sattuneen tapaturman saurauksesta kahluuhousihini oli syntynyt reikä polven kohdalle. Tapaturma, eli ystäväni heitti muovisen likööri-pullon nuotioon, jonka seurauksena se räjähti ja kipinä lensi housujeni päälle. Tuo reikä polvessa hankaloitti kahlaamista, jonka vuoksi se hankaloitti myös kalastustani. Kaloja ei tullut.
Improvisoin jälleen. Koska reikä housuissa teki kahlaamisen hyvin epämiellyttäväksi, päätin riisua ne pois. Päätin riisua pois myös kaikki muutkin vyötärön alapuolella olevat tekstiilit. Jalkoihini jätin ainoistaan kahluukengät, kahlaaminen oli jälleen mahdollista! Koska ilma muistutti lähinnä Välimeren-ilmastoa, toi kahlaaminen munasillaan mukavan viilennyksen tuohon paahteeseen. Ystäväni sekä pikkuveljeni olivat kuolla nauruun - ihmettelin, että minkä ihmeen vuoksi. Eikö munasillaan, t-paita päällä, perhovapa kädessä oleva mies ole normaali näky kalavesillä? En jäänyt ihmettelemään asiaa. Joku viisas on joskus sanonut, että kuumana kesäpäivänä pitää muistaa juoda paljon. Aukaisin siis oluen. Fiilistelimme, nautimme ja kalastimme, samalla aurinko helli meitä lämmöllään, ai että! Kalaakin vielä nousi ihan mukavasti. Ystäväni toteutti teoriaani, riisui alaosansa pois ja aloitti kahlauksen. Voi sitä riemun määrää, jos joku perhe olisi tullut paikalle! "Noniin lapset, tässä on Suomujoki!". Jep, Suomujoki sekä tyyli jolla sielä kalastetaan kovalla helteellä!
Olin taivaassa. Minun ei tulisi ajaa kotiin, sillä ajoin tänne ja olimme ystäväni kanssa sopineet, että hän ajaa kotiin. Aurinko, kylmä olut, kalastusta, ei kiirettä ja kaiken hyvän päälle kalaakin nousi suhteellisen mukavasti! Arvasin, että kaikki tuo oli liian täydellistä ollakseen totta. Ystäväni sai puhelun, jonka seurauksena joutuisin ajamaan kotiin... Avattu olut maahan ja limppari-linjalle. Kello alkoi lähennellä seitsemää, joten lopetimme kalastuksen ja aloitimme tavaroiden kokoamisen lähtöä varten valmiiksi. Tavarat saimme kantoon mutkitta ja lähdimme kohti autoa. Ystäväni sekä pikkuveljeni koittivat virvelillä taimenta vielä matkan varrella sijaitsevasta lammesta, tuloksetta.
Pääsimme autolle, pakkasimme tavarat autoon, istuimme kyytiin ja sihahdus. Hiki valui pitkin kehoani kävelyn seurauksena, eikä kylmä olut olisi ollut pahitteeksi. Ystäväni nauroi ja siemaili Karjalankunnasta kehoonsa, purin hammastani. Grammariin asensin tällä kertaa mättöheviä, sillä tilanne todellakin vaati sitä. Matka kotiin oli rauhallinen ja paria kusi-taukoa lukuunottamatta yhtenäinen. Sodankylästä nappasimme Grillin herkkuja tuliaisiksi kotiin.
Kotiin päästyämme kello oli noin 1.00. Menin saunaan. Istuessani jäähyllä, sääskisavun ympäröidessä minua sekä kylmä kalja kädessäni, mieleeni tuli se, että kuinka nopeaa elämä kulkeekaan eteenpäin. Reissu oli päätepisteessään.

Kantamukset lähtiessä.

Tällaista tällä kertaa. Mitäs piditte? Oikeastaan pitäisi varmaan tehdä ihan oma blogi näitä varten... Kaikki kuvat ovat itse ottamiani. En ole mikään taidekuvaaja, joten kuvat eivät ole yhtä tasokkaita, kuin aiemmat kuvat blogissani. Hyvää loppuviikkoa kaikille!

Tenoreissu 28.6-1.7

 Jep jep joo, aurinko paistaa, elämä hymyilee ja sitä rataa. Viimepostauksesta on siedettävän pitkä aika, joten olen ilmeisesti aktivoitumassa jälleen tämän blogin suhteen. Viimeaikoina on tullut reissailtua melko kiitettävästi niin pohjoiseen, kuin eteläänkin ja palkkakin on sitä mukaa kulunut melko kiitettävästi. Teimme hiljattain ystävieni kanssa reissun Suomen pohjoisimpaan paikkaan, eli toisinsanoen melko lähelle Nuorgamia. Reissun tavoite oli saada lohta Tenojoesta kalastamalla. Jokin kumma polte ajoi itseni kirjoittamaan reissustamme "raportin". Yleensä kalastusaiheiset Reisssuraportit ovat melko tylsiä, joten yritin kirjoittaa raportin, joka käsittelee itse reissua ja siinä sivussa hieman kalastustakin. Olen lukenut viimeaikoina Jouni Hynysen kirjoittamaa kirjaa "Kesämies", joten kirjoitustyyli saattaa olla hieman normaalista poikkeavaa:) Todella loistava kirja btw! Suosittelen lämpimästi.
Ja sitten itse aiheeseen>>>

28.6.-12 Torstai

Aamulla herätessä edellisillan "parit rentouttavat", joita unilääkkeeksikin voi puhutella, rentouttivat vielä sen verran paljon, että aikainen herätys tuntui yhtä ylitsepääsemättömältä, kuin...Noh, kaikesta huolimatta tuoreen kahvin tuoksu sekä nikotiinipommi, jotka odottivat nauttijaansa, saivat kuin saivatkin sääskien raiskaaman vartaloni ylös vällyjen välistä. Hieman tukkoinen olo sekä jyskytys päässä antoivat aiheen elohopeakärjellä varustetun kuumemittarin laittamiseen kainaloon. 37,8astetta. Arvasin, että kyse ei ollut pelkästä lievästä dagen efteristä. Pari buranaa naamaan ja kone käynnistyi taas, kuin 250cc Lynxi ensi vetaisulla kolmen vuoden seisonnan jälkeen.
Reissupäivä alkoi melko nihkeissä merkeissä, mutta parani loppua kohden? Oikeastaan ei. Käytin mummia sairaalassa kylillä, samalla litkin noin viisitoista litraa energiajuomaa sisuksiini, jonkinlaisen tilaani kohentavan vaikutuksen toivossa. Kotiin päästyäni pikkuveli ja mummi laittoivat tortilloja päivälliseksi. Pakkasin tavarat niskalimassa valmiiksi, jotta työnarkomaani, kiireinen ystäväni olisi kerrankin tyytyväinen panostukseeni. Selkä märkänä, otsa hiessä, kolme tavaraa täynnä olevaa laukkua ja silti tuntui, että jokin jäi? Juoksin mummilaan nauttimaan päivällistä. Kaikella kunnioituksella tortillat maistuivat vedessä liuotetuilta puulastuilta, joiden väliin lyödään salaattia ja muuta sellaista lievittämään "maku nautintoa". Mummin valmistama jauheliha-sössö oli kuitenkin aivan toista luokkaa. Olin viimeinen syömässä, joten tätä lihaisaa herkkua oli jäljellä enään kaksi ruokalusikallista. Söin nälissäni (väkisin) kaksi tortillaa.
Hoputin ja piiskasin pikkuveljeäni pakkaamaan, kuin läskipamppu neekeri-orjia 500eKr suolakaivoksella. Tämä hoputus oli hieman aiheetonta, sillä aikaa jäi reilusti ennen, kuin ystäväni tuli hakemaan minut ja veljeni, jotta voisimme aloittaa eeppisen reissun kohti Suomi-Neidon päälakea, eli Teno-jokea. Pääsimme aloittamaan matkanteon ja 5 hengen farmari Opelissa jokaisella paikalla oli istuja. Peräkontti lastattuna erilaisista tarvikkeista, kuten vaatteista, ruoasta ja alkoholipitoisista juomista. Alkoholipitoiset juomat, eli ranskaksi kaljat, maistuivat eräälle autossa istuvalle henkilölle todella hyvin ja 360 kilometrin matkan jälkeen tuon henkilön puhe oli pelkkää sssammaltavaa ässssän sshshshuhinaa. Jeep, lähdimme kalaan! Maisemat kiisivät ohi, kuin Mexicon pikajuna, ystäväni ajaessa 120km/h, 100km/h alueella.
Viimein olimme perillä löysimme todella viihtyisän pienen mökin, joka sijaitsi Teno-joen rannalla. Harvoin saa katsella Suomen puolelta sijaitsevasta mökistä joen vastarannalle, joka onkin jo sitten aivan kokonaan toinen maa. Tuota kaikkea ympäröi henkeä salpaavan kauniin karut tunturit, ai että! Edes tämän alkoholia reilusti nauttineen henkilön sekoilut eivät pystyneet latistamaan tunnelmaa, jonka tuo kyseinen maisema antoi. Nautimme muutamat ja laitoimme tyytyväisinä ja väsyneinä nukkumaan. Tarpeettoman kova yskä riepo edelleen keuhkojani, mutta koko matkan tänne asti päässäni lautasia yhteen takonut apina oli ilmeisesti sammunut, hyvä niin.

"Niin kaukana kotoa, mutta silti tuntuu, kuin koti olisi täällä."

           

29.6.-12 Perjantai

"On kauniina muistona Karjalan maa, mutta vieläkin syömmestä soinnahtaa, kun soittajan sormista kuulla saa, Säkkijärven polkkaa!". Kyllä, Säkkijärven Polkka pärähti soimaan 12.00 aamulla. En tiedä mitään ärsyttävämpää herätys soittoääntä, kuin tuon kyseisen rallin. Eilisten muutamien seurauksena syntyneet keskustelut pikkuveljeni kanssa, venyivät aina aamuun saakka, joten olo herätessä oli, kuin sillä kuuluisalla kastemadolla. Kahvit ja aamupalat naamaan ja menoksi! Kuumemittarikin ilmoitti, että aihetta huolestumiseen ei ole, joten yksi burana riitti tällä kertaa.

Tenojokea myötäileva tie jota kuljimme, muistutti lähinnä vuoristorataa. VUORISTO-RATA?!? HAHHAH, nonii taas. Yritin parhaani mukaan juoda sitruunan makuista virvoitusjuomaa, mutta voin kertoa, että oksennus ei ollut kaukana. Pysähdyimme Utsjoen keskustassa sijaitsevaan "Uulan Säästö" nimiseen elintarvike liikkeeseen. UULAN SÄÄSTÖ?! Mitä helvettiä? Kuka maksaa Maraboun suklaalevystä neljä euroa? Noh, minä maksoin. Lisäksi ostin kurkkupastilleja sekä vuorokauden kestävän rannaltakalastus luvan Tenojoelle. Tästä luvasta pulitin 25e. Kulutettuamme rahat "säästö" nimikkeellä kulkevaan liikkeeseen, jatkoimme matkaa kohti Karigasniemeä, koska kalastuspaikka johon olimme matkalla sijaitsee noin 10km Utjsoelta Karigasniemelle. Ilma oli kylmä sekä todella tuulinen.

Aloitimme kalastuksen toiveikkaina noin 14.00. Vedenpinta joessa oli normaalia korkeammalla ja kokeneena Tenon kävijänä, tiesin, mikä paikka on varteenotettavin kalastuksen kannalta. Osuin oikeaan. Joki oli, kuin puurokattila. Kalat hyppivät...Krhm, lohet hyppivät silmiemme edessä, olimme hyvin toiveikkaita aloittaessamme kalastuksen. Kuitenkin, noin kahden tunnin tyhjänpyytämisen jälkeen, nuo hypyt alkoivat tuntua suoranaiselta vittuilulta. Ei kalan saaminen ole itselleni se pääasia. Jo pelkkä fyysine oleskelu tuon mahtipontisen joen rannalla tuntuu loistavalta ja vielä, kun näkee kaloja, joita on tullut pyytämään, kyllä kelpaa!

Kolmen tunnin kalastuksen jälkeen olo kalastaessa alkoi olla melko lannistunut. Epätoivoa lisäsivät veneellä kulkevat kalastajat, jotka väsyttivät Jäämerestä tullutta pyynnin kohdetta lähes joka toisella laskulla. Jatkoin silti innokkaasti pyytämistä, kunnes ystäväni tuli luokseni ja kertoi, että kalastuslupa astuu voimaan vasta klo 19.00. Kello oli tuolloin 15.00...hupsista. Noh, nopeasti perhot pois vedestä, tulien tekoon ja makkaranpaistoon. Jatkoimme kalastusta klo19.00 eteenpäin, kävimme syömässä terveellisesti grillillä ja ystäväni kävi nauttimassa myös yhden oluen paikallisessa pubissa. Kalaton ensimmäinen päivä ja saavuimme mökille klo12.30. Kertasimme päivän tapahtumia huurteisen äärellä ja laitoimme nukkumaan. Tai no, muut laittoivat nukkumaan, itse kirjoitin päiväkirjaa menneestä päivästä tulitikut silmillä aina kello 3.00 saakka.

"Kukaan ei voi nähdä kauneutta ennen, kuin avaa silmänsä"

30.6-12 Lauantai

Ystäväni kanssa suunnittelimme edellisenä päivänä, että heräämme hyvissä ajoin aamulla ja suuntaamme kalastamaan, jotta hinnakas vuorokauden lupa ei valu hukkaan.  Kaikkien rakastama "Säkkijärven Polkka" herätys soittoääni oli vaihtunut kukon kieuntaan.  Kello oli tuolloin 11.00.   Itselläni oli tuolloin erittäin mielenkiintoinen uni kesken, eikä herääminen tuntunut oikein kiinnostavan    muitakaan.  Siispä heräsimme uudelleen klo 13.00.  Aamutoimien kanssa emme pitäneet kiirettä. Itse join  aamukahvini  sängyssä röhjöttäen,  samalla  katselin ikkunasta ulos ja siellä virtaavaa  Tenojokea.  Pikkuveljeni valmisti nuudeleita aamiaiseksi, jotka olivat kirjaimellisesti helvetin tulisia, 

hyi vittu!          

Mökkimme sijaitsi siis lähellä Nuorgamia, aivan Tenojoen rannalla, vuoristojen syleiltävänä. Kiireinen ystäväni hoputti meitä auton pakkauksessa, mielessään 25e, jonka hän oli melkein kokonaan maksanut nukkumisesta. Kalastajia 4 hengen porukassamme oli puolet, toinen puolisko tuli tänne pelkästään fiilistelemään sekä kuvaamaan loistavia maisemia (ja minua). Itseäni ei harmittanut tuo menetetty kalastus aika, sillä tulin itsekin tänne fiilistelemään sekä rentoutumaan ja hieman myös kalastamaan. Okei, eniten odotin kalastusta tuolta reissulta, mutta retken todellinen luonne oli omasta mielestäni juuri hyvä näin. 

Ystäväni hoputti meitä...Okei, itsekin hoputin hieman, sillä polte kalastamaan oli kuin kävelisi tulisilla hiilillä. Vuoristorata Utsjoelle ei ollut tällä kertaa läheskään niin paha, kuin eilen. Pysähdyimme ennen Utsjokea kalastamaan hieman harjuksia ystäväni pyynnöstä. Ilma joella oli, kuin jossain tuulitunnelissa. Tuulitunnelissa, jossa sataa vettä aina silloin tällöin. Itselläni tuo harjusten pyytäminen keveillä perhovehkeillä ei juurikaan kiinnostanut, joten otin kelastani melkein kaiken heittosiiman ja heittelin sellaisia 20m-30m heittoja. Tunnin heittelyn jälkeen huomasin, että olin selvitellyt solmuja siimassani enemmän, kuin kalastanut. Ei vituttanut yhtään, kun ystäväni käveli kahden harjuksen kanssa 

luokseni.

Jatkoimme matkaa kohti Utsjokea, kello oli tuolloin noin 16.30. Pysähdyimme tällä kertaa "K-Market Hillajänkä" nimiseen elintarvike liikkeeseen, sillä unohdimme ruoat/juomat mökille. Saimme iloksemme  pian huomata, että säästimme melkein yhtä paljon rahaa, kuin "Uulan (ryöstössä)". 31e pulitimme leipäpaketista, limpparista ja kaljasta ja muusta pienestä. Lievää Lapin-lisää havaittavissa noissa elintarvikkeiden hinnoissa?!

Ruokapussi peräkontissa lähdimme kohti kalastuspaikkaa. Kalastuspaikalle päästtyämme aikaa luvan päättymiseen oli jäljellä enään pari tuntia. Olo oli, kuin vuoristokiipeilijällä paskahädässä, kun ravasimme seinäjyrkkää piennarta pitkin joen rantaan. Laitoimme kalastusvehkeet valmiiksi, samaan aikaan pikkuveljeni ja Mira alkoivat kerätä niitä vähäisiä puita, joita vaivaiskoivujen hallitsemasta metsästä löytyi. Itse söin aprikoosi piltin ja suuntasin matkani kohti joen rantaa. Heittely oli harvinaisen vaikeaa tuulen vuoksi, eikä kaloista näkynyt merkkiäkään. Kalastimme ystäväni kanssa noin tunnin verran ja kello oli tuolloin 18.00. Porukkamme fiilistelijöiden tekemät tulet olivat onnistuneet odottamattoman hyvin, joten laitoin pari makkaraa tikun nokkaan ja paistoin ne loistavilla tulilla. Juttelimme tulien äärellä hetken, samalla päivittelimme ystäväni kanssa kohta loppuvaa  

kalastuslupaa.

Lähdin toisen kerran joelle, kello oli tuolloin 18.30. Yläpuolellamme kalastava henkilö lopetti juuri kalastuksen ja käveli itseäni vastaan. Vaihdoin kuulumisia tämän herran kanssa ja hän kertoi, että on saanut kalaa ihan kohtuullisesti. Hän kertoi myös kohdan, josta kaikki kalat oli saanut. Kiitin vinkeistä ja aloitin kalastuksen. Vinkkejä antaneen miehen neuvot hieman epäilyttivät itseäni, sillä tunnen ko. paikan, kuin omat taskuni, päätin kuitenkin kokeilla. Tämä kyseinen herrasmies päivitteli tuulisia olosuhteita ja harmitteli, että ei saa perhoa lentämään riittävän kauas. Itse, omasta mielestäni, itseäni sen enempää kehukselematta, osaan heittää perhoa suhteellisen pitkälle, joten otin reilusti siimaa ja sain perhon yltämään riittävän kauas. Kolmas heitto ja lohi oli kiinni. Noin puoli minuuttia ja lohi jatkoi matkaansa ilman perhoani suussaan. Tunsin itseni tyhmäksi, sillä kello oli tuolloin 18.45, olimme kalastaneet väärässä paikassa suurimman osan luavastamme, ei vituttanut. Noh, koitin takoa tuota kyseistä paikkaa seuraavat viisitoista minuuttia, kuin epätoivoinen mies tikan tekemää kolo puussa, tuloksetta.

Lohet hyppivät jälleen joessa aivan, kuin vilkuttaakseen meille, että "Hei hei paskat!". Meillä ei vituttanut yhtään, joten jatkoimme matkaa kohti Utsjokea ja siellä sijaitsevaa pubia. Nautin siellä yhden jääkylmän lonkeron ja katselin, kun selväpäinen ystäväni/kuskimme, pelasi RAY:n raha-automaatti pelikonetta. Tuntui, että otsassani sykkinyt, liian korkeasta verenpaineesta melkein räjähtänyt verisuoni oli palautunut normaaliksi ja elämä maistui jälleen jääkylmältä, aiai!

Matka mökille sujui loistavasti, avasimme radion ensimmäistä kertaa matkan aikana, kanavaksi valitsimme tietenkin YleX. Pääsimme mökille ja ilma oli edellee, kuin tornadon (perse)silmässä. Mökissä tunnelma oli loistava, se oli varannut mukavasti lämpöä ja riisuimme ulkovaatteet pois. Avasimme kylmät kaljat, teimme kamiinaan tulet ja aloitimme rentoilun, sillä aamulla ei ollut kiire mihinkään!

1.6.-12 Sunnuntai

Ei ollut ei... Ilta venyi pitkään, kuin nälkävuosi. Porukan kaikki jäsenet olivat mukana "rentoilussa" ja laitoimme nukkumaan kello...? Ei mitään hajua. Melko myöhään varmaan, koska muistikuvat tuosta kyseisestä hetkestä ovat pelkkää mustaa, mutta eihän kesällä pitäisi olla pimeää? Eniwei. Ahh, ihana herätä kotoa! Näin ajattelin heti ensimmäiseksi, kun tulin tajuihini yön jäljiltä. Pian puoliunessa tajusin, että en ollut kotona. Vieressäni oli joku. Tällaiset herätykset ovat aina hyvin kliseisen epämukavia. Avasin varovasti silmäni ja tunsin helpotuksen. Mira. Aloin pikkuhiljaa sisäistää aikaa, paikkaa ja sitä syytä, että miksi makasin sängyssä pikkuveljeni sekä ystäväni Miran välissä. Kotiteollisuuden keulamiestä, Jouni Hynystä lainaten: "Pitäisiköhän pyytää anteeksi?". Noh, päivänmittaan, kun eilisillan palapelin palat oli koottu päässäni yhdeksi, melko rikkinäiseksi kokonaisuudeksi, ymmärsin, että siihen ei ollut aihetta, kai?

Ystäväni, eli ei Miran, vaan serkkuni=ystäväni puhelin soi vissiin 100 kertaa aamun aikana, ainakin se tuntui siltä. Minusta todella alkaa tuntua, että osaan kohta Eero Avenin-Naltiion kappaleen sanat ulkoa. Ystäväni nousi ylös ja hänen kasvoillaan möllötti erittäin kaunis ilme. Tuo kyseinen ilme oli: "Mitä vittua on tapahtunu?"-ilme. "Aletaan siivoamaan..." ystäväni sanoi, sitten hiljaista. Kun katsoin ystävääni, hän istui sängyllään polvillaan "Mitä vittua on tapahtunu?"-ilme kasvoillaan loistaen. Ystäväni kulki koko aamun "Mitä vittua on tapahtunu?"-ilme kasvoillaan. Vielä teipatessaan edellisyönä hajonnutta sohvasänkyä kuntoon (Huom! Teipatessaan), hänen kasvoillaan oli "Mitä vittua on tapahtunu?"-ilme. Voi sitä riemun määrää!

Tuosta kyseisestä illasta /aamusta saisi kirjoitettua vaikka raamatun pituisen eepoksen. Saimme kuitenkin siivottua-, korjattua ja teipattua paikan sellaiseen kuntoon, että kellään ei olisi valittamista. Jätimme pöydälle maksun mökistä sekä kiitoskirjeen omistajille. Jätin hyvästit mökille ja hyppäsin uljaan nelipyöräisen ratsun ohjaimiin, sillä ystäväni koki vielä olonsa epävarmaksi ajamisen suhteen. Ja kaiken muunkin suhteen. Jokatapauksessa pääsimme Utsjoelle, jossa päätimme vielä käydä hieman tukemassa heidän talouttaan, sijoittamalla "Hillajänkä" nimiseen K-Markettiin hieman euroja. Ostimme juomaa, juomaa ilman alkoholia tällä kertaa. Pikkuveljeni osti vielä itselleen noin viiden kilon pussin sipsejä - jäi kuulemma nälkä, vaikka hän tyhjensi aamula lähes koko jääkaapin pohjattomaan vatsaansa. Palautimme myös pulloja noin kolme pussillista. Liikkeessä oli maailman toiseksi hitain kierrätykseen pulloja vastaanottava järjestelmä, joten palautimme pulloja seuraavat viisi viikkoa.

Kuljetin Opelia sekä melko hiljaista porukkaa aina Saariselälle saakka. Pysähdyimme kauppaan Ivalossa sekä Inarissa kävimme syömässä, muuten tuo perseen tunnottomaksi turruttanut matka sujui ilman taukoja. Saariselältä kotiin matka tuntui lyhyeltä. Ehkä Sandelsin 8-packilla oli jotain tekemistä ajan kulumisen kanssa, mutta joo. Tuon noin 150km aikana ehdimme jo suunnitella uuden reissun ensi viikonlopulle ystäväni kanssa, voi tätä surutonta nuoruutta! Kotona kerroin porukoille elämäntarinan pituisen sepityksen reissusta, kävin saunassa ja vaihdoin alusvaatteet hieman tuoreempaan tavaraan. Reissu alkoi olla aikalailla päätepisteessään.

Reissun ainoa saalis löytyi K-Marketin kalatiskiltä. Siihenkään rahat eivät enään riittäneet reissun jäljiltä.

Tällaista tällä kertaa. Kertokaa mitä piditte "raportista", jos piditte siitä saatan tehdä näitä jatkossa lisääkin. Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat Miran ottamia ja kaikki oikeudet kuuluvat hänelle. Tässä vielä linkki hänen blogiinsa. Hyvää loppuviikkoa kaikille=)

Kesäfiilis2012

Jepjep, kaksi viikkoa ja yksi päivä. Sen verran kesti omat kesätyöni metsähallituksen leivissä. Nyt olen siis virallisesti "Lomalla viimeinkin". On huomioitavan arvoista sekä mielenkiintoista, kuinka töissä ollessa toivoin vain yhtä asiaa=Niiden loppumista. Jollain sairaalla tavalla aloin kuitenkin kaipaamaan noita aikoja, jolloin hikipisarat valuivat kasvoillani fyysisen työn seurauksena ja turhautumisen tunne oli häiritsevän monesti läsnä. En pidä itseäni erityisen sosiaalisena henkilönä, mutta jostain kumman syystä löydän aina jonkin uuden tuttavuuden, jonka kanssa kemiat kohtaavat. Työstä, kuten metsänistutus, on helppo löytää uusia tuttavuuksia, koska päällimmäiset tuntemukset ovat kaikilla aikalailla samanlaiset. Noita tunteita voi kuvailla yhdellä adjektiivilla: vitutus. Ne, joilla tuota tunnetta ei ole, eivät monestikkaan kuulu näihin omiin "uusiin tuttavuuksiin". He paiskivat töitä tosissaan, samalla itse naureskelen taukopaikalla heille, mielessäni lause: "Hulluja on monenlaisia" ja kun palkkapäivä koittaa, he nauravat minulle.  Kuitenkin, noita meitä yhdistäviä tunteita  jakaessa toisten kanssa yhä uudestaan ja uudestaan, keskustelua syntyy mukavasti ja toiseen ihmiseen pystyy sitä kautta tutustumaan asteittain enemmän ja enemmän. Valitettavan usein olen kuitenkin huomannut, että kun työjakso on ohi nämä kollegat unohtuvat asteittain. Noh, se on valitettavaa, mutta näinhän se elämä menee.

En ala tässä postauksessa kulkemaan eteenpäin kovin vakavalla naamalla, sillä viime postauksessa kahlailtiin sen verran syvissä vesistöissä, että tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeä tehdä välillä tällaisia fiilistelypostauksiakin ja käyttää hymiöitä:) silti hyvän maun rajojen sisällä pysyen.

Seuraava odotuksen arvoinen asia onkin sitten palkkapäivä! Sen pitäisi koittaa tällä viikolla ennen juhannusaattoa. Oma urakointi motiivi töissä hipoi tosiaan asteikolla 1:stä 10:een, ykköstä. En kuitenkaan valita, sillä tienaan sen verran kuin tienaan. Raha ei ole kaikki kaikessa. Kuten jo aiemmin mainitsin, sain töistä uusia tuttavuuksia, loistavia persoonia. Sain myös uusia kokemuksia ja muistoja. Rahaa tulee ja menee, mutta nuo edellämainitut asiat säilyvät mielessä kauan. Tänään töistä lähtiessä, haikean olon toivat viimeistään työnlaadu tarkkailijat, eli ohjaajat tai valvojat? Tai jotain? Jokatapauksessa aiemmin niin karkeasti ja hempeilemättömästi kieltään käyttäneet valvojat osoittivat viimein jotain tunteita, sanoessaan: "Kiitos ja hyvää kesänjatkoa". Olin hämilläni istutusalueiden vilistessä ohi autonikkunasta katsoessani. Matka kotiin oli hiljainen omalta osaltani.

Okeiokei, en ole silti mikään työnarkomaani. Eikä elämäni ole niin sisällötön, että kaipaisin niin polttavasti takaisin töihin. Oikeastaan en kaipaa sinne ollenkaan, mutta vanhan sanonnan mukaan "vaihtelu virkistää".

Nyt siis kaiken pitäisi olla loistavan kesäfiiliksen kannalta kunnossa: rahaa on, juhannus koittaa parin päivän kuluttua ja ilmatkin suosivat kohtalaisen paljon. Mikä siis mättää? EI MIKÄÄN! Itselläni on oikeastaan lähes loistava fiilis tällä hetkellä!

Ollessani töissä mietin, että mikä herättää oman, talven yli piilossa olleen kesämiehen sisälläni. Tajusin, että  vasta leikatun nurmikon tuoksu on yksi todella tärkeä asia kesäfiiliksen herättämisen kannalta. En tiedä missä te asustelette, mutta itse maalla asuessani tiedän tuon ko. tuoksun, ahh! Veneajelu järvellä t.paita ja shotsit päällä, auringon loistaessa täysin siniseltä taivaalta, kädessä kylmä juoma ja satunnaiset vesipisarat, jotka roiskuvat päälle veneen ja järven kosketuksen seurauksena. Yöauringon loisto juhannusaattona. Ylikallis jäätelökioskilta ostettu jäätelö, joka viilentää mukavasti betonihelvetin keskellä oleskelua. Ukkonen, joka pimentää maailman ja tuntuu, kuin taivas repeäisi.
Siinä ehkä tärkeimmät yksittäiset kesäfiiliksen herättäjät itselleni. Nyt kysymys siis kuuluukin: Mikä herättää teidän sisäisen kesämiehen tai kesänaisen? Palan halusta tietää!

Sitten vielä yksi biisi. Ajattelin, että en laita tähän postaukseen mitään ylimääräistä, mutta en olisi koskaan uskonut, että jostain kilpailusta, kuten X.Factor, voisi tulla näin varteenotettavaa musiikkia tekevää artistia, kuten tämä ko. Aiden Grimshaw! Upeaa!

Joo tämän postauksen tekemiseen meni pari päivää. Älkää ottako niin vakavasti näitä fiilistely  postauksia, sillä nämä syntyvät aina aikalailla mindflowna ja usein olen enemmän taikka vähemmän itsekin fiiliksissä näitä tehdessäni. Ymmärtäköön kuka haluaa tuon vertaukseni:) Hyvää loppuviikkoa sekä juhannusta kaikille!:)

Sinä teet minusta kokonaisen

Olen hyvin pahoillani tarpeettoman pitkään jatkuneesta blogihiljaisuudestani, mutta elämässäni on viimeaikoina tapahtunut paljon kaikenlaista. Nuo asiat ovat vieneet paljon aikaani ja olen joutunut pohdiskelemaan joitain niistä todella pitkään ja hartaasti. Ne ovat vieneet minulta paljon niin fyysisiä, kuin henkisiäkin voimavaroja. Asioiden vakavuus riippuu kulmasta josta niitä tarkkailee, mutta omalle kohdalle sattuessaan ne varmasti kolahtavat. Kuka nyt on kuollut?! Ei kukaan tuntemani henkilö.  En ala avautumaan sen tarkemmin, mutta sen verran voin kuitenkin asiaa valaista, että olen kirjoittanut viimeisen pisteen elämäni pisimmälle rakkaustarinalle. Eli suomeksi sanottuna mokasin ja se oli sitten siinä. Panee ihmisen miettimään, että kuinka pienestä kaikki voikin loppua. Pienistä ja harmittomista asioista tulee väärässä tilanteessa elämää mullistavia kokonaisuuksia. Olen nyt kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymässä tilanteen lopullisuuden ja alan olemaan valmis aloittamaan uuden kappaleen elämässäni.

Aion nyt kirjoitella hieman teitä valaisevia asioita bloggaamiseni suhteen, ennen kun siirryn itse postauksen pariin. Elikkä. Olen viimeaikoina saanut paljon palautetta blogistani ja sen sisällöstä. Palaute on ollut lähes yksinomaan positiivista, ehkä jopa hieman ylistävääkin. Palaute on todella tärkeää minulle ja arvostan ihmisiä, jotka ottavat kantaa ja kertovat omia mielipiteitään. En ole kuitenkaan tottunut kovin suuressa määrin palautteeseen jota olen saanut. Kiitän niistä, mutta samalla sellainen palaute asettaa minulle tietynlaisia paineita. Olenkin viimeaikoina pohdiskellut paljon tulevan postauksen aihetta ja kehitellyt sitä varovasti mielessäni. Olen myös hylännyt monia ideoita, sillä olen miettinyt liikaa, että pitävätköhän lukijani kyseisestä aiheesta. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että en voi loputtomiin yrittää miellyttää lukijoitani ja koittaa tehdä tekstejä joista he pitävät. Tottakai haluan miellyttää lukijoitani teksteilläni, mutta haluan kirjoittaa aiheista, joista aidosti haluan kirjoittaa ja jotka minulle jotain merkitsevät, toivoen samalla, että ne miellyttävät lukijoitani.

En ole vieläkään varma postauksen aiheesta, mutta tänään sitä pohtiessani päätin, että kirjoitan postauksen  asioista joita olen itse viimeaikoina pohtinut, kyseenalaistanut ja yrittänyt etsiä vastauksia tiettyihin kysymyksiin. Jotkut niistä kysymyksiltä tuntuvat syviltä kuiluilta, joihin katsoessa ei näe pohjaa. Pimeitä kuiluja, joihin valo ei kajasta. Noh, ihminen on tiedonjanoinen olento, joten tottakai minua kiinnostaa nähdä mitä pohjalta löytyy. Kiinnostaa tietää, että löytyykö kuilun pohja, jos menen tarpeeksi syvälle. Ainoa pelko on, että mitä jos pohjalta löytyy jotain, mikä ei miellytäkään minua. Onko enää mahdollista päästä pois, kun on jo tarpeeksi syvällä?

Huhhuh, kylläpä menee runolliseksi. Palataanpa takaisin maanpäälle. Olen valitellut tietokoneeni loistavasta kunnosta viimeaikoina. Noh, nyt näyttää kuitenkin siltä, että koneen loistava kunto paranee päivä päivältä. Elikkä koneessamme on tällä hetkellä monia näppäimiä jotka ovat päättäneet sanoa sopimuksensa lopullisesti irti. Ehkä pahin menetys tällä hetkellä on kuitenkin näppäin, jonka toimenkuva oli pyyhkiä tekstiä pois. Joudun siis improvisoimaan oikein todenteolla, jotta saan korjattua lukuisat kirjoitusvirheeni, niitä siis mitä todennäköisimmin tulee, mutta yrittäkää "improvisoida".

Sellainen asia oli vielä mielenpäällä, että... Olen huomannut, että suurinosa blogini lukijoista edustaa ihmiskunnan parempaa puoliskoa, elikkä ovat naispuolisia henkilöitä. En ole mitenkään pahoillani tästä, päinvastoin. Mutta, jos olet "koiras", niin anna itsesti ilmi! Ennakkokäsitys monilla ystävilläni on, että bloggaaminen on joko homojen tai naisten hommaa. Itse en edusta kumpaakaan noista edellämainituista   kohderyhmistä, bloggailen ystävieni mielipiteistä huolimatta, mutta olisi mielenkiintoista tietää onko blogillani suurikin sukupuolijakauma.

Mitä on kahden ihmisen väline rakkaus? Miksi ihmiset rakastavat toisiaan? Eikö olisi vaan helpompaa elää yksin?
Monet teistä varmasti seuraatte jotain saippuaoopperaa? Itse seuraan. Salattuja elämiä tietenkin. Niissä ihmiset rakastuvat ja eroavat jatkuvasti. Eronneiden hahmojen suru on todella suuri. Itse olen aina vähätellyt kahden ihmisen parisuhteen päättymisen tuomaa surua. Ei voi olla niin kauheaa? Maailmassa on paljon suurempia ja merkittävämpiäkin asioita, joten miksi murehtia niin tavallaan pienestä ja mitättömästä asiasta? Luulen, että tiedän nyt vastauksen tuohon. Jokaiselle ihmiselle se oma ongelma tuntuu suurimmalta. Parisuhteen päätyttyä, oli syynä sitten mikä hyvänsä, juuri se tuntuu suurimmalta murheelta maailmassa. Kukaan ei voi ymmärtää tätä tuskaa? Kuullostaako tutulta? Tottakai se on vaikeaa. Ihminen johon on tutustunut, ihastunut ja ehkä jopa rakastunutkin, on poistunut elämästä. Ihminen, jonka kanssa on viettänyt monia mieleenpainuvia ja hyvin tunnepitoisia hetkiä, ei olekaan enää osa omaa elämää. Se tuntuu vääryydeltä, mutta mitä asialle voi enään tehdä? Mieleen tulvivat yhtäkkiä vain nuo ihanimmat hetket entisen rakkaan kanssa ja eron syyt unohtaa hetkeksi. Niitä kaipaa ja arvostaa aivan eritavalla. En tiedä teistä, mutta nyt kun itse muistelen parhaita aikoja entisessä parisuhteessani, ne tuntuvat todella ihanilta. Muistelen noita aikoja kaivaten ja ikävöiden. Niiden merkitys on muuttunut omassa mielessäni täysin. Miksi en osannut arvostaa sitä silloin yhtä paljon, kuin nyt? Ehkä, koska tiesin, että niitä hetkiä tulee koko ajan lisää ja saan kokea ne yhä uudestaan ja uudestaan.  Ehkä olisin tehnyt joitain asioita toisin, ehkä olisin sanonut useammin rakkaalleni, kuinka paljon hän minulle merkitsee.
Nyt en enään saa enää tuntea, en lämpöä, en kaipuuta rakkaan ihmisen luo. Hyväksyn tilanteen sillä suurin syy siihen olen minä itse. En niinkään minä, vaan teot joita tein. Jokatapauksessa olen tietynlainen realisti, tiedän, että aikaa kuluu koko ajan, halusimme sitä tai emme. Pikku hiljaa. Se on tuskaista, mutta vain hetken, nuo ihanat muistot mielessämme harmaantuvat ja kohta niistä on jäljellä enään rippeet jostain kauniista joka joskus merkitsi meille jotain. Sanotaan, että aika pyyhkii muistot. Tuo paljon käytetty lause käy tässä tapauksessa toteen aika uskottavasti.

Olen joskus myös miettinyt seuraavaa mietelausetta: "Rakkaus ei katoa. Kohde vain muuttuu?" Mitä se lopulta tarkoittaa? Muutaman viikon ajan olen aina silloin tällöin pohtinut tuota ja luulen, että ymmärrän nyt  mitä se tarkoittaa. Rakkautta verrataan usein kuolemaan. Minusta tuo väite on naiivi ja naurettava. Minulla oli pari viikkoa sitten koulutehtävä, jossa minun piti keksiä vertauskuvia rakkaudelle. Pohdin mielessäni tuota: "Rakkaus=kuolema" vertausta ja niitä ei mielestäni voi verrata yhteen kovin monella tavalla. Mielestäni rakkautta eniten muistuttaa kipu, ihmisen fyysinen kipu erityisesti. Kipu on voimakas  tunne ja kivun aikana on vaikea miettiä mitään muuta, kuin kipua tai kohtaa johon sattuu. Kivun tuntiessa sitä voi yrittää peittää särkylääkkeillä, mutta todellisuudessa kipu on koko ajan läsnä. Rakkaudessa nuo samat asiat pätevät, eivät aivan kirjaimellisesti, mutta periaate on sama. Rakkaus on aina läsnä, tarvitaan vain tarpeeksi voimakas ärsyke, jotta se saadaan heräämään. Kun rakastumisen tunne katoaa, se ei katoa kokonaan, vain hetkellisesti, kunnes uusi kohde tulee herättämään sen taas eloon.
Mikä sitten tekee parisuhteesta niin ison asian ihmiselle? En edelleenkään tiedä muiden mieltymyksistä tähän kysymykseen, siksi voinkin puhua vain omasta puolestani. Itselleni parisuhteessa elämisestä niin suuren asian tekevät monet asiat. Ensinnäkin, ehkä tärkein on JIng&Jang efekti, siihen tiivistyy hyvin kaikki parisuhteessa merkityksen luovat asiat. Jos hieman tarkennetaan tuota, itselle parisuhteessa merkitsevät asiat kuten, lämpö, niin henkinen kuin fyysinennkin. Tieto siitä, että tuolla jossain on ihminen, joka ajattelee ja kaipaa sinua, luo merkityksen omalle olemassaololle. Hyvän yön suukko illalla ja nukahtaminen, kun viimeinen asia mitä näkee, on rakkaan ihmisen silmät. Itse arvostan parisuhteessa tuollaisia pieniä asioita, niistä tulee mielessäni kaikista suurimpia asioita. Vaikka se naiivilta ehkä kuullostaakin, niin aidosta rakkaudesta syntyneessä parisuhteessa osapuolet luovat yhden kokonaisuuden, se kokonaisuus on aito ja kaunis.

Nyt olen siis "sinkku". Mietin monesti parisuhteessa ollessani, että miltä minusta tuntuisi olla jälleen yksin? Voin nyt sanoa, että tietyt asiat ovat helpottuneet ja saan aikaa itselleni. Aikaa ja minun ei tarvitse miettiä asioita muuta, kuin itseni kannalta. Kröhöm...Ei nyt silti siis aivan pelkästään itseni kannalta, mutta periaatteessa en ole enään sidottu mihinkään minun tekemisiäni velvoittavaan mihin aiemmin olin. Olenko nyt onnellisempi? Tuohon kysymykseen en vielä tiedä vastausta. Ehkä tiedän siihen vastauksen viikon kuluttua, ehkä kahden viikon, ehkä kuukauden...ehkä vuoden päästä. Antaa ajan vain kulua. Yhden asian kuitenkin tiedän ja se on läheisyydenkaipuu. Itse nikotiiniriippuvaisena tiedän miltä tuntuu, kun haluttaa jotain tiettyä asiaa todella paljon, lähes epätoivoisesti. Asia, jota menneestä parisuhteestani ehkä eniten kaipaan, on läheisyys. Silloin sitä sai melkein aina, kun halusi. Pystyi menemään rakkaan luokse ja halaamaan, pystyi tuntemaan sen lämmön ja sai siitä mielihyvää. Nyt, kun sitä ei yhtäkkiä enää saakkaan, se tuntuu tuskalta. Välillä tulee jopa lähes pakottava tunne saada tietynlaista läheisyyttä, enkä tarkoita mitään sellaista läheisyyttä, vaan hyvin yksinkertaista ja viatonta läheisyyttä. Niinkin yksinkertaista, kuin kädestä kiinni pitämistä, halausta ja suudelmaa. Tunnen tietynlaisen tyhjän kohdan itsessäni, enkä tiedä milloin joku tulee ja täyttää sen jälleen, vai tuleeko ollenkaan.

Haluan lisätä myös pari kappaletta, joita olen viimeaikoina näissä samoissa tunnetiloissa fiilistellyt. En jaksa alkaa kertomaan mitään faktoja näistä loistavista biiseistä, vaan lisään ne vaan, koska tunne  tietynlaista tarvetta siihen.

Suomalainen räpartisti, jonka tuotanto on aivan liian aliarvostettua.

Tämän kappaleen sanat ovat, kuin suoraan tunteita, mitä olen viimeaikoina käynyt läpi. Kuitenkin noiden sanojen merkitykset hälvenevät mielessäni päivä päivältä, loistava kappale.

Loistava suomalainen metalliyhtye.

Tätä kappaletta on tullut luukutettua lähes joka päivä, ei välttämättä sanojen puolesta, mutta tämä on vaan niin kaunis ja kosekettava teos, että ei voi muuta kuin kiittää bändin äijiä, kiitos!

Olishan noita kappaleita muitakin, mutta uskon, että tuo riittää tällä erää. 

Kello on nyt tasan 12.00 ja tämä alkais olla tässä. Pitkän tauon jälkeen. Tämän postauksen mietteet ja ajatukset ovat pitkältä aikaväliltä ja tämä postaus syntyi kahdessä päivässä. Mikä kuitenkin tärkeintä, lähes kaikki mainitut asiat ovat aitoja ja rehellisiä tuntemuksiani. Tämä on ollut ehkä henkilökohtaisin postaukseni tähän mennessä, mutta en usko, että olisin saanut tehtyä postausta mistään muusta aiheesta juuri nyt. Työskentelen siis Metsähallitukselle ja työnkuvani on metsäistutus. Lähes kolmen vuoden kokemuksella se homma hoituu rutiinilla, joten aikaa omille mietteille jää enemmän, kuin ehkä tarvitsisin. Lupaan, että seuraavasta postauksesta tulee hieman duurisävyisempi. Hyvää alkavaa kesää ja loppuviikkoa kaikille!:)