Jepjep, kaksi viikkoa ja yksi päivä. Sen verran kesti omat kesätyöni metsähallituksen leivissä. Nyt olen siis virallisesti "Lomalla viimeinkin". On huomioitavan arvoista sekä mielenkiintoista, kuinka töissä ollessa toivoin vain yhtä asiaa=Niiden loppumista. Jollain sairaalla tavalla aloin kuitenkin kaipaamaan noita aikoja, jolloin hikipisarat valuivat kasvoillani fyysisen työn seurauksena ja turhautumisen tunne oli häiritsevän monesti läsnä. En pidä itseäni erityisen sosiaalisena henkilönä, mutta jostain kumman syystä löydän aina jonkin uuden tuttavuuden, jonka kanssa kemiat kohtaavat. Työstä, kuten metsänistutus, on helppo löytää uusia tuttavuuksia, koska päällimmäiset tuntemukset ovat kaikilla aikalailla samanlaiset. Noita tunteita voi kuvailla yhdellä adjektiivilla: vitutus. Ne, joilla tuota tunnetta ei ole, eivät monestikkaan kuulu näihin omiin "uusiin tuttavuuksiin". He paiskivat töitä tosissaan, samalla itse naureskelen taukopaikalla heille, mielessäni lause: "Hulluja on monenlaisia" ja kun palkkapäivä koittaa, he nauravat minulle. Kuitenkin, noita meitä yhdistäviä tunteita jakaessa toisten kanssa yhä uudestaan ja uudestaan, keskustelua syntyy mukavasti ja toiseen ihmiseen pystyy sitä kautta tutustumaan asteittain enemmän ja enemmän. Valitettavan usein olen kuitenkin huomannut, että kun työjakso on ohi nämä kollegat unohtuvat asteittain. Noh, se on valitettavaa, mutta näinhän se elämä menee.
En ala tässä postauksessa kulkemaan eteenpäin kovin vakavalla naamalla, sillä viime postauksessa kahlailtiin sen verran syvissä vesistöissä, että tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeä tehdä välillä tällaisia fiilistelypostauksiakin ja käyttää hymiöitä:) silti hyvän maun rajojen sisällä pysyen.
Seuraava odotuksen arvoinen asia onkin sitten palkkapäivä! Sen pitäisi koittaa tällä viikolla ennen juhannusaattoa. Oma urakointi motiivi töissä hipoi tosiaan asteikolla 1:stä 10:een, ykköstä. En kuitenkaan valita, sillä tienaan sen verran kuin tienaan. Raha ei ole kaikki kaikessa. Kuten jo aiemmin mainitsin, sain töistä uusia tuttavuuksia, loistavia persoonia. Sain myös uusia kokemuksia ja muistoja. Rahaa tulee ja menee, mutta nuo edellämainitut asiat säilyvät mielessä kauan. Tänään töistä lähtiessä, haikean olon toivat viimeistään työnlaadu tarkkailijat, eli ohjaajat tai valvojat? Tai jotain? Jokatapauksessa aiemmin niin karkeasti ja hempeilemättömästi kieltään käyttäneet valvojat osoittivat viimein jotain tunteita, sanoessaan: "Kiitos ja hyvää kesänjatkoa". Olin hämilläni istutusalueiden vilistessä ohi autonikkunasta katsoessani. Matka kotiin oli hiljainen omalta osaltani.
Okeiokei, en ole silti mikään työnarkomaani. Eikä elämäni ole niin sisällötön, että kaipaisin niin polttavasti takaisin töihin. Oikeastaan en kaipaa sinne ollenkaan, mutta vanhan sanonnan mukaan "vaihtelu virkistää".
Nyt siis kaiken pitäisi olla loistavan kesäfiiliksen kannalta kunnossa: rahaa on, juhannus koittaa parin päivän kuluttua ja ilmatkin suosivat kohtalaisen paljon. Mikä siis mättää? EI MIKÄÄN! Itselläni on oikeastaan lähes loistava fiilis tällä hetkellä!
Ollessani töissä mietin, että mikä herättää oman, talven yli piilossa olleen kesämiehen sisälläni. Tajusin, että vasta leikatun nurmikon tuoksu on yksi todella tärkeä asia kesäfiiliksen herättämisen kannalta. En tiedä missä te asustelette, mutta itse maalla asuessani tiedän tuon ko. tuoksun, ahh! Veneajelu järvellä t.paita ja shotsit päällä, auringon loistaessa täysin siniseltä taivaalta, kädessä kylmä juoma ja satunnaiset vesipisarat, jotka roiskuvat päälle veneen ja järven kosketuksen seurauksena. Yöauringon loisto juhannusaattona. Ylikallis jäätelökioskilta ostettu jäätelö, joka viilentää mukavasti betonihelvetin keskellä oleskelua. Ukkonen, joka pimentää maailman ja tuntuu, kuin taivas repeäisi.
Siinä ehkä tärkeimmät yksittäiset kesäfiiliksen herättäjät itselleni. Nyt kysymys siis kuuluukin: Mikä herättää teidän sisäisen kesämiehen tai kesänaisen? Palan halusta tietää!
Sitten vielä yksi biisi. Ajattelin, että en laita tähän postaukseen mitään ylimääräistä, mutta en olisi koskaan uskonut, että jostain kilpailusta, kuten X.Factor, voisi tulla näin varteenotettavaa musiikkia tekevää artistia, kuten tämä ko. Aiden Grimshaw! Upeaa!
Joo tämän postauksen tekemiseen meni pari päivää. Älkää ottako niin vakavasti näitä fiilistely postauksia, sillä nämä syntyvät aina aikalailla mindflowna ja usein olen enemmän taikka vähemmän itsekin fiiliksissä näitä tehdessäni. Ymmärtäköön kuka haluaa tuon vertaukseni:) Hyvää loppuviikkoa sekä juhannusta kaikille!:)
Olen hyvin pahoillani tarpeettoman pitkään jatkuneesta blogihiljaisuudestani, mutta elämässäni on viimeaikoina tapahtunut paljon kaikenlaista. Nuo asiat ovat vieneet paljon aikaani ja olen joutunut pohdiskelemaan joitain niistä todella pitkään ja hartaasti. Ne ovat vieneet minulta paljon niin fyysisiä, kuin henkisiäkin voimavaroja. Asioiden vakavuus riippuu kulmasta josta niitä tarkkailee, mutta omalle kohdalle sattuessaan ne varmasti kolahtavat. Kuka nyt on kuollut?! Ei kukaan tuntemani henkilö. En ala avautumaan sen tarkemmin, mutta sen verran voin kuitenkin asiaa valaista, että olen kirjoittanut viimeisen pisteen elämäni pisimmälle rakkaustarinalle. Eli suomeksi sanottuna mokasin ja se oli sitten siinä. Panee ihmisen miettimään, että kuinka pienestä kaikki voikin loppua. Pienistä ja harmittomista asioista tulee väärässä tilanteessa elämää mullistavia kokonaisuuksia. Olen nyt kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymässä tilanteen lopullisuuden ja alan olemaan valmis aloittamaan uuden kappaleen elämässäni.
Aion nyt kirjoitella hieman teitä valaisevia asioita bloggaamiseni suhteen, ennen kun siirryn itse postauksen pariin. Elikkä. Olen viimeaikoina saanut paljon palautetta blogistani ja sen sisällöstä. Palaute on ollut lähes yksinomaan positiivista, ehkä jopa hieman ylistävääkin. Palaute on todella tärkeää minulle ja arvostan ihmisiä, jotka ottavat kantaa ja kertovat omia mielipiteitään. En ole kuitenkaan tottunut kovin suuressa määrin palautteeseen jota olen saanut. Kiitän niistä, mutta samalla sellainen palaute asettaa minulle tietynlaisia paineita. Olenkin viimeaikoina pohdiskellut paljon tulevan postauksen aihetta ja kehitellyt sitä varovasti mielessäni. Olen myös hylännyt monia ideoita, sillä olen miettinyt liikaa, että pitävätköhän lukijani kyseisestä aiheesta. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että en voi loputtomiin yrittää miellyttää lukijoitani ja koittaa tehdä tekstejä joista he pitävät. Tottakai haluan miellyttää lukijoitani teksteilläni, mutta haluan kirjoittaa aiheista, joista aidosti haluan kirjoittaa ja jotka minulle jotain merkitsevät, toivoen samalla, että ne miellyttävät lukijoitani.
En ole vieläkään varma postauksen aiheesta, mutta tänään sitä pohtiessani päätin, että kirjoitan postauksen asioista joita olen itse viimeaikoina pohtinut, kyseenalaistanut ja yrittänyt etsiä vastauksia tiettyihin kysymyksiin. Jotkut niistä kysymyksiltä tuntuvat syviltä kuiluilta, joihin katsoessa ei näe pohjaa. Pimeitä kuiluja, joihin valo ei kajasta. Noh, ihminen on tiedonjanoinen olento, joten tottakai minua kiinnostaa nähdä mitä pohjalta löytyy. Kiinnostaa tietää, että löytyykö kuilun pohja, jos menen tarpeeksi syvälle. Ainoa pelko on, että mitä jos pohjalta löytyy jotain, mikä ei miellytäkään minua. Onko enää mahdollista päästä pois, kun on jo tarpeeksi syvällä?
Huhhuh, kylläpä menee runolliseksi. Palataanpa takaisin maanpäälle. Olen valitellut tietokoneeni loistavasta kunnosta viimeaikoina. Noh, nyt näyttää kuitenkin siltä, että koneen loistava kunto paranee päivä päivältä. Elikkä koneessamme on tällä hetkellä monia näppäimiä jotka ovat päättäneet sanoa sopimuksensa lopullisesti irti. Ehkä pahin menetys tällä hetkellä on kuitenkin näppäin, jonka toimenkuva oli pyyhkiä tekstiä pois. Joudun siis improvisoimaan oikein todenteolla, jotta saan korjattua lukuisat kirjoitusvirheeni, niitä siis mitä todennäköisimmin tulee, mutta yrittäkää "improvisoida".
Sellainen asia oli vielä mielenpäällä, että... Olen huomannut, että suurinosa blogini lukijoista edustaa ihmiskunnan parempaa puoliskoa, elikkä ovat naispuolisia henkilöitä. En ole mitenkään pahoillani tästä, päinvastoin. Mutta, jos olet "koiras", niin anna itsesti ilmi! Ennakkokäsitys monilla ystävilläni on, että bloggaaminen on joko homojen tai naisten hommaa. Itse en edusta kumpaakaan noista edellämainituista kohderyhmistä, bloggailen ystävieni mielipiteistä huolimatta, mutta olisi mielenkiintoista tietää onko blogillani suurikin sukupuolijakauma.
Mitä on kahden ihmisen väline rakkaus? Miksi ihmiset rakastavat toisiaan? Eikö olisi vaan helpompaa elää yksin?
Monet teistä varmasti seuraatte jotain saippuaoopperaa? Itse seuraan. Salattuja elämiä tietenkin. Niissä ihmiset rakastuvat ja eroavat jatkuvasti. Eronneiden hahmojen suru on todella suuri. Itse olen aina vähätellyt kahden ihmisen parisuhteen päättymisen tuomaa surua. Ei voi olla niin kauheaa? Maailmassa on paljon suurempia ja merkittävämpiäkin asioita, joten miksi murehtia niin tavallaan pienestä ja mitättömästä asiasta? Luulen, että tiedän nyt vastauksen tuohon. Jokaiselle ihmiselle se oma ongelma tuntuu suurimmalta. Parisuhteen päätyttyä, oli syynä sitten mikä hyvänsä, juuri se tuntuu suurimmalta murheelta maailmassa. Kukaan ei voi ymmärtää tätä tuskaa? Kuullostaako tutulta? Tottakai se on vaikeaa. Ihminen johon on tutustunut, ihastunut ja ehkä jopa rakastunutkin, on poistunut elämästä. Ihminen, jonka kanssa on viettänyt monia mieleenpainuvia ja hyvin tunnepitoisia hetkiä, ei olekaan enää osa omaa elämää. Se tuntuu vääryydeltä, mutta mitä asialle voi enään tehdä? Mieleen tulvivat yhtäkkiä vain nuo ihanimmat hetket entisen rakkaan kanssa ja eron syyt unohtaa hetkeksi. Niitä kaipaa ja arvostaa aivan eritavalla. En tiedä teistä, mutta nyt kun itse muistelen parhaita aikoja entisessä parisuhteessani, ne tuntuvat todella ihanilta. Muistelen noita aikoja kaivaten ja ikävöiden. Niiden merkitys on muuttunut omassa mielessäni täysin. Miksi en osannut arvostaa sitä silloin yhtä paljon, kuin nyt? Ehkä, koska tiesin, että niitä hetkiä tulee koko ajan lisää ja saan kokea ne yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä olisin tehnyt joitain asioita toisin, ehkä olisin sanonut useammin rakkaalleni, kuinka paljon hän minulle merkitsee.
Nyt en enään saa enää tuntea, en lämpöä, en kaipuuta rakkaan ihmisen luo. Hyväksyn tilanteen sillä suurin syy siihen olen minä itse. En niinkään minä, vaan teot joita tein. Jokatapauksessa olen tietynlainen realisti, tiedän, että aikaa kuluu koko ajan, halusimme sitä tai emme. Pikku hiljaa. Se on tuskaista, mutta vain hetken, nuo ihanat muistot mielessämme harmaantuvat ja kohta niistä on jäljellä enään rippeet jostain kauniista joka joskus merkitsi meille jotain. Sanotaan, että aika pyyhkii muistot. Tuo paljon käytetty lause käy tässä tapauksessa toteen aika uskottavasti.
Olen joskus myös miettinyt seuraavaa mietelausetta: "Rakkaus ei katoa. Kohde vain muuttuu?" Mitä se lopulta tarkoittaa? Muutaman viikon ajan olen aina silloin tällöin pohtinut tuota ja luulen, että ymmärrän nyt mitä se tarkoittaa. Rakkautta verrataan usein kuolemaan. Minusta tuo väite on naiivi ja naurettava. Minulla oli pari viikkoa sitten koulutehtävä, jossa minun piti keksiä vertauskuvia rakkaudelle. Pohdin mielessäni tuota: "Rakkaus=kuolema" vertausta ja niitä ei mielestäni voi verrata yhteen kovin monella tavalla. Mielestäni rakkautta eniten muistuttaa kipu, ihmisen fyysinen kipu erityisesti. Kipu on voimakas tunne ja kivun aikana on vaikea miettiä mitään muuta, kuin kipua tai kohtaa johon sattuu. Kivun tuntiessa sitä voi yrittää peittää särkylääkkeillä, mutta todellisuudessa kipu on koko ajan läsnä. Rakkaudessa nuo samat asiat pätevät, eivät aivan kirjaimellisesti, mutta periaate on sama. Rakkaus on aina läsnä, tarvitaan vain tarpeeksi voimakas ärsyke, jotta se saadaan heräämään. Kun rakastumisen tunne katoaa, se ei katoa kokonaan, vain hetkellisesti, kunnes uusi kohde tulee herättämään sen taas eloon.
Mikä sitten tekee parisuhteesta niin ison asian ihmiselle? En edelleenkään tiedä muiden mieltymyksistä tähän kysymykseen, siksi voinkin puhua vain omasta puolestani. Itselleni parisuhteessa elämisestä niin suuren asian tekevät monet asiat. Ensinnäkin, ehkä tärkein on JIng&Jang efekti, siihen tiivistyy hyvin kaikki parisuhteessa merkityksen luovat asiat. Jos hieman tarkennetaan tuota, itselle parisuhteessa merkitsevät asiat kuten, lämpö, niin henkinen kuin fyysinennkin. Tieto siitä, että tuolla jossain on ihminen, joka ajattelee ja kaipaa sinua, luo merkityksen omalle olemassaololle. Hyvän yön suukko illalla ja nukahtaminen, kun viimeinen asia mitä näkee, on rakkaan ihmisen silmät. Itse arvostan parisuhteessa tuollaisia pieniä asioita, niistä tulee mielessäni kaikista suurimpia asioita. Vaikka se naiivilta ehkä kuullostaakin, niin aidosta rakkaudesta syntyneessä parisuhteessa osapuolet luovat yhden kokonaisuuden, se kokonaisuus on aito ja kaunis.
Nyt olen siis "sinkku". Mietin monesti parisuhteessa ollessani, että miltä minusta tuntuisi olla jälleen yksin? Voin nyt sanoa, että tietyt asiat ovat helpottuneet ja saan aikaa itselleni. Aikaa ja minun ei tarvitse miettiä asioita muuta, kuin itseni kannalta. Kröhöm...Ei nyt silti siis aivan pelkästään itseni kannalta, mutta periaatteessa en ole enään sidottu mihinkään minun tekemisiäni velvoittavaan mihin aiemmin olin. Olenko nyt onnellisempi? Tuohon kysymykseen en vielä tiedä vastausta. Ehkä tiedän siihen vastauksen viikon kuluttua, ehkä kahden viikon, ehkä kuukauden...ehkä vuoden päästä. Antaa ajan vain kulua. Yhden asian kuitenkin tiedän ja se on läheisyydenkaipuu. Itse nikotiiniriippuvaisena tiedän miltä tuntuu, kun haluttaa jotain tiettyä asiaa todella paljon, lähes epätoivoisesti. Asia, jota menneestä parisuhteestani ehkä eniten kaipaan, on läheisyys. Silloin sitä sai melkein aina, kun halusi. Pystyi menemään rakkaan luokse ja halaamaan, pystyi tuntemaan sen lämmön ja sai siitä mielihyvää. Nyt, kun sitä ei yhtäkkiä enää saakkaan, se tuntuu tuskalta. Välillä tulee jopa lähes pakottava tunne saada tietynlaista läheisyyttä, enkä tarkoita mitään sellaista läheisyyttä, vaan hyvin yksinkertaista ja viatonta läheisyyttä. Niinkin yksinkertaista, kuin kädestä kiinni pitämistä, halausta ja suudelmaa. Tunnen tietynlaisen tyhjän kohdan itsessäni, enkä tiedä milloin joku tulee ja täyttää sen jälleen, vai tuleeko ollenkaan.
Haluan lisätä myös pari kappaletta, joita olen viimeaikoina näissä samoissa tunnetiloissa fiilistellyt. En jaksa alkaa kertomaan mitään faktoja näistä loistavista biiseistä, vaan lisään ne vaan, koska tunne tietynlaista tarvetta siihen.
Suomalainen räpartisti, jonka tuotanto on aivan liian aliarvostettua.
Tämän kappaleen sanat ovat, kuin suoraan tunteita, mitä olen viimeaikoina käynyt läpi. Kuitenkin noiden sanojen merkitykset hälvenevät mielessäni päivä päivältä, loistava kappale.
Loistava suomalainen metalliyhtye.
Tätä kappaletta on tullut luukutettua lähes joka päivä, ei välttämättä sanojen puolesta, mutta tämä on vaan niin kaunis ja kosekettava teos, että ei voi muuta kuin kiittää bändin äijiä, kiitos!
Olishan noita kappaleita muitakin, mutta uskon, että tuo riittää tällä erää.
Kello on nyt tasan 12.00 ja tämä alkais olla tässä. Pitkän tauon jälkeen. Tämän postauksen mietteet ja ajatukset ovat pitkältä aikaväliltä ja tämä postaus syntyi kahdessä päivässä. Mikä kuitenkin tärkeintä, lähes kaikki mainitut asiat ovat aitoja ja rehellisiä tuntemuksiani. Tämä on ollut ehkä henkilökohtaisin postaukseni tähän mennessä, mutta en usko, että olisin saanut tehtyä postausta mistään muusta aiheesta juuri nyt. Työskentelen siis Metsähallitukselle ja työnkuvani on metsäistutus. Lähes kolmen vuoden kokemuksella se homma hoituu rutiinilla, joten aikaa omille mietteille jää enemmän, kuin ehkä tarvitsisin. Lupaan, että seuraavasta postauksesta tulee hieman duurisävyisempi. Hyvää alkavaa kesää ja loppuviikkoa kaikille!:)
