Päivä 3 (Minun vanhempani)

Rebei vaan kaikille! Ihan tähän alkuun haluan mainostaa itse keksimääni sanaa "REBEI!". Rebei on sananmerkityksessään onnistumista/iloa/onnellisuutta kuvaava tunnettilan ilmaisu. Eli ensikerralla, kun onnistut jossain asiassa, olet onnellinen tai iloinen ja haluat myös muiden tietävän olotilasi ja fiiliksesi kyseisellä hetkellä, muista huudahtaa (nimenomaan huudahtaa), että REBEI! Esimerkiksi "Jes, voitin lotossa!" toisinsanoen: "REBEI, voitin lotossa!" Rebeistä, voi myös kehittää muita versioita, esimerkiksi "REI!" "REHEI!" jnejne... Muistakaa mainostaa tätä hienoa ilmaisua vaihtoehtoiseksi, jo niin tylsiksi käyneille onnen huudahduksille, eli REBEI HIIHTOLOMA ALKOI!

Pitäisi ilmeisesti tehdä uusi postaus tähän haasteeseen liittyen, eli vuorossa olisi aihe: minun vanhempani. Ei muuta kuin sorvin ääreen!

Ensinnäkin rakastan ja arvostan vanhempiani niin suuresti, että adjektiivit eivät riittäisi sitä kuvaamaan. He ovat omistaneet tähän mennessä melkein 19 vuotta elämästään, jotta pystyisivät antamaan alun uudelle elämälle, eväät joita sillä matkalla tulisi tarvitsemaan. Vaikka meidän perheessämme on minun lisäksi kaksi muutakin miehen alkua, ovat he onnistuneet antamaan lämpöä ja rakkautta jokaiselle tasapuolisesti. Tai sitten vain sanon noin, koska he ovat antaneet minulle enemmän rakkautta ja lämpöä, kuin mitä muille:) Ei vaiskaan, kyllä he todennäköisesti rakastavat kaikkia lapsiaan yhtä paljon. He ovat antaneet minulle kuvan naisesta ja miehestä, noita kuvia pystyn vertaamaan muihin kohtaamiini naisiin ja miehiin. Äiti ja isä opettivat minulle oikean ja väärän, mutta he opettivat sen siten, että minulle jää lopulta valta päättää mikä on oikein ja väärin. Mielestäni tällainen kasvatus on erittäin järkevää ja toimivaa, koska siinä ihminen kasvaa ja oppii itse ajattelemaan asioita sekä pystyy itse oivaltamaan tietyt asiat. Lapselle voi opettaa kahdella tavalla asioita: Sanomalla, että "Hauki on kala!" end of the story. Toisaalta lapselle voi sanoa, että "On olemassa monenlaisia kaloja, joista yksi on Hauki". En tiedä ymmärsittekö vertaustani, mutta vanhempani ovat kasvattaneet minut jälkimmäisellä tavalla.

Äiti. Äitini on erityisopettaja. Hän on asunut sekä Ruotsissa että Suomessa. Äitini on hyvin leppoisa ja iloinen sekä sosiaalinen persoona. Hänelle pystyn kertomaan kaiken, sillä tiedän, että olipa asia tai ongelmani sitten mikä tahansa, hän osaa auttaa tai ainakin yrittää auttaa. Hän on hyvin sosiaalinen ihminen, joka tulee toimeen lähestulkoon kenen kanssa tahansa. Hän on ihminen, joka yrittää katsoa toista ihmistä useammasta kulmasta ennen kuin tuomitsee tämän.  Tuota elämänasennettaan hän on myös minulle yrittänyt opettaa. Myönnetään, että ehkä minulla on vielä hieman opeteltavaa tuon asian kanssa. Äitini on kodin todellinen hengetär, äitini rakastaa kotia todella paljon. Siksi hän yrittää pitää kodin siinä kunnossa, että se olisi rakastamisen arvoinen - hän onnistuu siinä moitteettoman hyvin. Yhtä paljon, kuin äitini pitää huolta kodista, hän pitää huolta myös kodissa asuvista henkilöistä - en tiedä voiko siinä suhteessa enään paremmin onnistua. Äiti on elämään ja ihmisiin myönteisesti suhtautuva ihminen ja osaa nauttia pienistä asioista. Hänestä loistaa elämän-ilo ja se tarttuu muihin hänen seurassaan oleviin ihmisiin, jos hän niin haluaa. Äiti osaa tsempata ja asettaa itsensä muiden ihmisten tilanteeseen. Toisinsanoen rakastan äitiäni yli kaiken, enkä osaa kuvitellakaan parempaa ihmistä äidikseni.

Isä. Isäni on asunut koko elämänsä paikkakunnalla, jossa itsekin olen koko elämäni asunut. Hän on ammatiltaan talonrakentaja/kirvesmies ja hän on todella hyvä työssään. Viime vuonna isä aloitti yksityisyrittäjän hommat ja keskitti kaikki resurssinsa kalastukseen. Se ei ollut kovin tuotteliasta ja kalanjalostamo, johon kalat toimitimme, lopetti toimintansa - kalastuksen harjoittaminen ammattina ei ollut enään järkevää. Onneksi toiminimi kattaa kaiken laillisen työskentelyn, joten hän pystyy harjoittamaan ammattiaan toiminimen alla. Isä on aikalailla perussuomalainen mies ja kova mies tekemään työtä - fyysistä työtä. Töiden jälkeen hän keksii aina jotain "työtä" mitä tehdä perheen hyväksi. "Työtä" - siksi koska en usko, että isä pitää sitä työnä. Ne ovat töitä, jotka jonkun pitää hoitaa, ja koska kukaan muukaan ei niitä tee, tekee isäni ne. Isä ei valita asioista, hän tekee mielummin sen mitä on tehtävä ja pitää turpansa kiinni. Hän ei odota kiitosta siitä mitä tekee. Isäni rakastaa lapsiaan kovasti ja auttaa aina, kun sitä tarvitsen/tarvitsemme. Isä on perheessämme se, joka on pitänyt kuria yllä. Pieni fyysinen rangaistus jostain virheestä opetukseksi, on todella toimiva tapa opettaa välttämään virheitä. Nyt joku luulee, että isä on väkivaltainen henkilö/isä ja ilmoittaa asiasta lastensuojelu-viranomaisille. Tämä yhteiskuntamme on mennyt  aivan ihmeelliseen suuntaan - kohta varmaan vihamielisestä katseestakin on tehtävä ilmoitus johonkin. Mitään ei kestä tehdä. Toki ymmärrän, että maailmassa on lukuisia perheväkivallan uhreja, jotka tarvitsevat apua, mutta rajansa kaikella. Okei sori meni vähän OT:ksi. Loppujen lopuksi rakastan isääni, enkä huolisi ketään muuta isäkseni. Isä on antanut mallin miehestä minulle, mallin miehestä joksi itsekin olen pyrkinyt kasvamaan. Isä rakastaa sukulaisiaan kovasti, etenkin äitiään, eli mummiani. On ihailtavaa miten hän äitiään arvostaa ja kunnioittaa, vaikka sitä ei koskaan sanokaan. Mummi kuitenkin tietää sen ja rakastaa isääni sen vuoksi todella paljon. Ei ole mitään, mitä isä ei perheensä vuoksi tekisi, perheen hyvinvoinnin vuoksi. Isä arvostaa suuresti vanhoja ihmisiä, hän arvostaa heitä ja näyttää sen. Hän käy kyselemässä vanhojen ihmisten kuulumisia ja auttaa heitä avuntarpeessa, hän antaa heille elämän pieniä nautintoja. Ja mikä tärkeintä hän nauttii itsekin noista elämän pienistä asioista.

Se oli tämmöinen postaus tämä. Hyvää hiihtolomaa niille joilla sitä nyt on, ja lopuille hyvää alkavaa viikkoa!