Mitä jos nauhoittaisi elämänsä

Ihan ensialkuun, syvimmät pahoitteluni teille lukijoilleni, jotka olette epätoivoisesti odottaneet uutta postausta tulemaksi. Tässä on ollut nyt kaikenlaista kivenpyöritystä päällä. Joo, elikkä olen nyt sitten täysi.ikäinen, voidaan kai tässä lauseyhteydessä käyttää termiä "mies", eli olen kahdeksntoista wee edelleen karvaton jee? not:) Kirjoittelen melko varmasti tässä lähiaikoina postauksen siitä, millaista on olla kahdeksantoista vuotias. Tarkoitus oli tehdä se jo nyt, mutta ymmärsin, että täytyy ensin vähän haistella tätä täysi.ikäisyyttä, ennen kuin sitä voi syvällisemmin pohtia.

Lähdetäänpäs sitten liikkeelle. Tämä postaus tulee olemaan todennäköisesti tällainen ns. "juosten kustu". Koska aikaa on tällä kertaa hyvin rajallisesti. Harmillista sinänsä, koska kyseessä on todella loistava aihe, joka ehkä hieman poikkeaa normaalista blogini teemasta, jos sellaista nyt ylipäätänsä onkaan.

Eli siis. Eilen oli 21.3 keskiviikko. Tämä tuli minullekin suurena yllätyksenä, miellyttävänä sellaisena. Ei siitä tosin mitään hyötyä, taikka merkityksellistä ollut, ainakaan tietääkseni, mutta olihan se miellyttävä aloitus päivälle. Niin siis mikä?! Aamulla kouluun mennessäni sain kuulla radiosta tiedon, että: "tänään on maailman runouden päivä". WAU! En tiennyt että lukuisten nimi, muisto, naisten, miesten blablabla, lisäksi on olemassa myös noinkin hienolle asialle, kun runoudelle on omistettu päivä! Olen viimeaikoina alkanut arvostamaan, kunnioittamaan, lukemaan sekä tutustumaan muutenkin runouteen. En yleensä lue kirjoja, oikeastaan ikinä. Mutta tällä viikolla olen lukenut elämäni ensimmäisen runokokoelman. Olin hieman sanaton, sekä omissa maailmoissa tuon lukukokemuksen jälkeen. Kyseessä oli suomalainen WSOY:n kustantama runokokoelma, joka kantaa nimeä "Runo näytä hampaasi". Sen on toimittanut Anne Helttunen, sekä Annamari Saure. Kirja sisältää suomalaista nykyrunoutta, suosittelen luettavaksi!

Aion nyt siis lainata tuosta kirjasta löytyviä, omasta mielestäni loistavia runoja. Pohtia hieman niitä, sekä fiilistellä. Vaikka olenkin käynyt melkein 5 kurssia lukion äidinkieltä, toivon että luette runoja ja omia fiilistelyjäni avoimina. Eli älkää odottako mitään 10 oppilaan runoanalyysejä, kiitos! En ole varma näiden henkilöiden runojen julkaisemisen laillisuudesta, joten haluan kuitenkin mainita, että en omista näitä runoja taikka tekijänoikeuksia. Kaikki oikeudet kuuluvat kirjailijoille, jotka jokaisen runon jälkeen olen nimeltä maininnut, sekä esitellyt lyhyesti. Lisään nämä runot tänne kaikella kunnioituksella, sekä arvostuksella kirjailijoita kohtaan.  Kaikki runot olen poiminut edellämainitusta runokokoelmasta.

"Liikkumatta kuin saaliseläin
että en paljastuisi
Entä jos minua nyt kutsutaan nimeltä?
Yritän heilua mukana, puun oksa.
Yritän näyttää terveeltä
haavoittumattomalta

Mitä enemmän yritän sitä kovemmin pelkään
voimat kuluvat turhaan
voimat  kuluvat pelkoon ja pelon pelkoon
ei minusta enää ole."

Kyseessä on suomalaisen, Jyväskylän Vaajakoskella vuonna 1944 syntyneen runoilija ja kääntäjä Liisa  Laukkarisen kirjoittama runo, "Liikkumatta kuin saaliseläin".
Sanotaan, että joitakin runoja täytyy miettiä ja pohtia, joskus kauankin aikaa ennen kuin ne avautuvat ja näyttävät todelliset "hampaansa". Tämä runo kolahti minuun heti sen luettuani. Mitä pidemmälle runoa pääsin, sitä kiihkeämmin sydämeni hakkasi, kun pääsin viimein loppuun... Olin sanaton. Tämä runo on minulle jotenkin hyvin henkilökohtainen, ja tavallaan osin hieman ajankohtainenkin. Jokainen tulkitsee, lukee ja mieltää runon omalla tavallaan, joten en osaa sanoa miten miellätte tämän omasta mielestäni loistavan runon.

Runoudessakin on eri koulukuntia, kuten melkein joka asiassa. Miten on, pitääkö runon mennä johdonmukaisesti eteenpäin? Entä pitääkö sanojen loppusointujen kuljettaa runoa eteenpäin, kuin keväinen puro vihertävää koivunlehteä? Miten on kertokaa mielipiteitänne!

"Ei se ollut se omena joka
säikähtäneen pojan päälaella
odotti jousiampujan nuolta.

Eikä se jota käärme
kerran metsäpolulla tyrkytti.

Ei se ollut omena jolla
Persefone pimeälle kihlattiin,
ei sekään jonka rakastavaiset
kätkivät kainalokuoppaansa
ja syöttivät sitten toisilleen.

Se oli ihan tavallinen omena.
Ja sinä haukkasit sitä."

Kyseessä on vuonna 196kahdeksan syntynyt yleistä kirjallisuutta, filosofiaa ja taidehistoriaa Tampereen yliopistossa opiskellut suomalainen runoilija Panu Tuomi. Ko. runo kantaa nimeä "Valkea kuulas".
Tästä runosta en ole ihan varma. Tämä runo kuuluu omassa sarjassa siihen joukkoon runoja, joita jouduin pohtimaan todella hartaasti ja syvällisesti. Eikä se siltikään avautunut minulle ihan kokonaan. Tässä on kuitenkin jotain käsittämättömän kaunista ja arvoituksellista. Jos tarkkaillaan runon säkeistöjä, jokainen niistä alkaa kielteisellä sanalla, paitsi viimeinen. Kielletään, kielletään, kielletään, myönnetään, wau! Hienosti yhdistelty historiallisia kirjoituksia, jotka on sitten yhdistetty, sekä pelkistetty ihan tavalliseksi ja arkipäiväiseksi tapahtumaksi, samalla viitaten aiempiin tapahtumiin, mikä tekee siitä jokseenkin romanttisen, sekä kiehtovan. Olipas sekavaa, äidinkielen opettaja ei kiittelisi:) Vaikea selittää, mutta jokainen tulkitsekoon kuten se parhaaksi näkee.

"Ikkunasta sisään pyrkii illan pimeys
ja varjot valahtavat lattialle
kaukaa metsiköstä kuuluu outo helistys
kuin tähdet tippuisivat puitten alle

Mä selkääs vasten hiljaa paianudun, ja siihen jään
ja silittelen vaiti hiuksiasi
sä kuiskaat: entä sitten jos en sulle riitäkään?
ja käännyt mykkä hymy kasvoillasi

Oot kaikki mulle, huudan, etkä kuule kuitenkaan
Vain liikkumatta valvot pimeässä
En sulle mitään osaa tehdä paitsi rakastaa
niin kauan kun vain tahdot pysyn tässä!

Sä sykkyrässä nukut niin kuin sairas kaninpentu
ja yhtäkkiä hätkähtäen heräät
ja kysyt: et kai koskaan mieti kuinka meidän käy?
ja hiuksiani hiljaa kätees keräät

Ja sitten kerrot mulle minkälaista unta näit
sä taivaan kanteen piirsit enkeleitä
ja jokaiselle tähdelle sä silmät maalasit
ne ihmetellen katselivat meitä

Oot kaikki mulle, huudan taas ja silloin kuulet sen!
ja syliäni etsit pimeässä!
En sulle mitään anna, paitsi koko sydämen
niin kauan kun vain tahdot pysyn tässä!"

Kyseessä on 1965 syntynyt kirjailija, näyttelijä ja käsikirjoittaja Anna Leena Härkönen. Härkösen yksi tunnetuimmista teoksista, on hänen vuonna 19kahdeksan4 julkaistu esikoisromaani "Häräntappoase". Tämä runo kantaa nimeä "Oot kaikki mulle".
Kun aloin lukemaan tätä ko. runokokoelmaa, päätin että ignooraan Härkösen runot, sillä en henkilökohtaisesti pidä hänestä juurikaan. Lukiessani kirjaa päätin kuitenkin, että luen kaikki runot runoina, enkä ennakkoluuloisesti kirjailijoiden perusteella. Hyvä niin. Tämä runo sai runollisesti henkeni salpautumaan. Käsittämättömän kaunis runo, kuin suoraan omasta elämästäni. Luettuani tämän runon pysähdyin hetkeksi vain tuijottamaan kattoa, pääni löi tyhjää. Kuten olen aiemminkin sanonut, jos jokin asia saa tälläisen jörön herkistymään, sen täytyy olla jotain todella kaunista. Ehkä en sitten olekkaan niin könsikäs, koska tuntuu, että niin monet asiat saavat minut tunteilemaan, tai sitten  maailma on vaan niin pullollaan näitä asioita:) Tämä runo ei niinkään laittanut itseäni pohtimaan, enkä haluakkaan. Miksi? Koska syvällisemmällä pohdiskelulla tämän merkitys saattaisi muuttua omassa mielessäni, ja haluan kokea tämän juuri tällä tavalla! Haluan vielä sanoa, että olen onnellinen, että minulla on eräs ihminen jonka ansiosta pystyn ymmärtämään tämän runon kauneuden. Toivon, että myös teillä on sellainen, koska en ole varma miten tämä avautuu, jos olet yksinäinen susi. Kertokaa toki, pohtikaa ja miettikää!

"mitä jos nauhoittaisi elämänsä jokaisen
valvotun ehkä myös jokaisen nukutun
hetken   sanotaan 35.vuotiaaksi saakka
viettäisi sitten jäljelläolevan ikänsä
katsellen nauhaa?"

Kyseessä on vuonna 1934 Helsingissä syntynyt, nykyisin Yhdysvalloissa asuva Anselm Hollo. Tämän kyseisen runon nimi on, "Katsellen nauhaa" ja sen on kääntänyt Kai Nieminen.
Uskokaa tai älkää, mutta en ollut uskoa silmiäni kun luin tämän runon. Miksi? Koska olen miettinyt tätä samaa asiaa kymmeniä kertoja elämäni aikana! Eikö olisikin hienoa, kun pystyisi katsomaan oman elämänsä jälkeenpäin, jossa päähenkilönä olisit sinä itse? Omasta mielestäni aivan mahtavaa! Hollo on vielä saanut pelkistettyä asiansa loistavasti runon muotoon, jossa lukijalle jää runsaasti omaa päätäntävaltaa.

"Taidetta taiteen vuoksi, näillekö jotka viettävät kaiken liikenevän aikansa television ääressä ja kertovat lehdissä mitä kirjoja keräävät kesäksi vaikkeivat sitten ehdi lukea ja jouluna rentoutuvat illan tai kaksi hyvän kirjallisuden ääressä. En minä sentään hölmö ole, minä kirjoitan näille silloin kun minulla on asiaa, taidetta taiteen vuoksi teen itselleni ja vaimolleni. Arvostavan yleisön merkitystä ei voi kyllin korostaa."

Kyseessä on helsinkiläisen vuonna 1950 syntyneen kirjailija ja kääntäjä Kai Niemisen runo.
AAARGH! Loistavaa, mahtavaa, itsekin jonkin sortin kirjoittajana pystyn allekirjoittamaan tämän runon viestin. Jos olisin ollut Nieminen, olisin lisännyt loppuun vielä ISON huutomerkin. Haluan omistaa tuon viimeisen lauseen teillen arvon lukijani.

Sitten tottakai luomisen tuskissa olen joskus kirjoittanut runoja. Haluan kantaa oman korteni kekoon ja lisätä kaksi omasta mielestä parasta runoani teidän ihmeteltäväksi.

Ikkuna

"Se luokka oli siitä outo, että aina ikkunasta ulos katsoessani, siellä satoi lunta.
Se lumi ei koskaan pudonnut suoraviivaisesti alas, vaan heittelehti ympäriinsä.
Näytti aivan siltä, kuin lumi sataisi vaakatasossa.
En tiedä voiko sitä kutsua sattamiseksi...
Se oli enneminkin leijumista, se oli lentämistä.
Lumihiutaleet lentelivät ilmassa.

Katsoin hieman tarkemmin noita valkoisia, heittelehtiviä pieniä hiutaleita.
Huomasin, että niillä oli pienet siivet.
Ne olivat pieniä enkeleitä.
Pienistä siivistä ei näyttänyt olevan paljon apua, sillä kova tuuli teki niistä pyörteitä ja heitteli niitä minne halusi.

Minua ihmetytti.
Miksi nuo enkelit ilmestyivät aina, kun katsoin siitä kyseisestä ikkunasta?
Mihin ne olivat matkalla?
Mitä ne olisivat minulle halunneet kertoa, ellei ikkuna olisi ollut välissä?

Ehkä ne halusivat laskeutua maahan...

Luokka jossa tuo mysteerinen ikkuna oli sijaitsi toisessa kerroksessa.
En koskaan nähnyt noiden enkelien laskeutuvan maahan...

Ne eivät koskaan laskeutuneet maahan...
En koskaan kuullut mitä sanottavaa niillä oli.
En ehkä halunnutkaan, sillä tuuli piti niitä otteessaan.

Tämä runo syntyi kerran äidinkielen tunnilla ollessani.

"Mitä jos voisi nauhoittaa elämänsä
katsella elävänä
kotimaisemaa.
Nähdä vihreä pelto
sininen taivas ja punainen leppäkerttu.

Sitten kuolleena
katsella
elämäänsä filminauhalta.
Minuutti minutilta, sekunti sekunnilta.
Nähdä uudestaan kotimaisema
huomata
että pellolla kasvoi keltaisia kukkia
taivaalla loisti aurinko
ja leppäkertulla oli selässään mustia pilkkuja."

Joo tiedän, otin hieman vaikutteita edellämainitusta Anselm Hollon runosta.

Se on sitten siinä tasan 2,5h aloitin kirjoittamisen kiireissäni ja nyt se on valmis. Kiire ei lopu tähän, vaan jatkan matkaani kohti autokoulua. Toivottavasti piditte:)
Ps. Nyt en todellakaan ehdi lukea tätä postausta, joten kirjoitusvirheitä on varmasti lukuisia. Koittakaa kestää.